Miksei Suomeen ole kehittynyt tiedustelukulttuuria, joka toisi diplomatiaan sen puuttuvan ulottuvuuden?

Helsingin Sanomat – 30th April 2016

Tasavallan presidentin monivuotinen kansliapäällikkö Jaakko Kalela kuvasi kylmän sodan muistitietoseminaarissa viime syksynä presidentti Mauno Koiviston tapaa johtaa ulkopolitiikkaa. Koivisto seurasi systemaattisesti kehitystä Neuvostoliitossa. Hän tarkkaili kuohuntaa muun muassa neuvostotelevision suorien lähetysten kautta. Sen lisäksi Koivisto seurasi tapahtumia BBC Monitoringin avulla. Tämä on paksu luntta ja maksaa maltaita.

Koivisto osasi venäjää, harrasti Venäjän historiaa ja seurasi tiiviisti Neuvostoliiton tilannetta. Mutta tapa, jolla hän sitä teki, kertoo myös, ettei Suomella ollut tiedustelupalvelua, joka olisi analysoinut ja kokonaisvaltaisesti informoinut valtionjohtoa tilanteesta ja kehityksestä Neuvostoliitossa.

Suomen tiedustelun yhteistyötä venäläisten emigranttijärjestöjen kanssa sotien välisenä aikana tutkinut Aleksi Mainio katsoo, että tiedustelun ja siihen liittyvien asioiden tutkiminen auttaa löytämään ”diplomatian puuttuvan ulottuvuuden”.

Toki ulkoministeriö, suurlähetystö Moskovassa ja pääkonsulinvirasto Leningradissa seurasivat intensiivisesti Neuvostoliiton kuolinkamppailua, sama koski Suojelupoliisia ja Pääesikunnan tiedusteluosastoa. Sen sijaan tutkimuslaitosten Neuvostoliiton seuranta oli olematonta.

Ulkoasiainhallinto hoiti tehtävänsä, samoin Suojelupoliisi keskittyen vastavakoiluun. Sotilastiedustelu seurasi lainsäädännön rajoissa, muun muassa signaalitiedustelun keinoin, hyvinkin tehokkaasti Suomen lähialuetta. Sekä Supon että sotilastiedustelun työskentelytapa ja kuri olivat tyypillistä tiedusteluelimille, mutta kumpikaan ei ollut sanan kansainvälisessä merkityksessä tiedustelupalvelu.

Supolta ja sotilastiedustelulta puuttuivat oikeudet valtakunnan rajan ylittävään toimintaan. Kumpikaan ei voinut varustaa asiamiehiä peitehenkilöllisyydellä ja lähettää heitä huomaamatta sinne, mistä tietoa kulloinkin kaivattiin. Verkkotiedustelusta ei tuolloin vielä tiedetty mitään.

Suomelta puuttui tiedustelutoimintaa säätelevä länsimainen lainsäädäntö.

NEUVOSTOLIITON hajoaminen oli vallankumous. Harva osasi sitä odottaa, saatikka ennakoida. Jo ennen Neuvostoliiton katoamista kartalta Suomi palautti täysivaltaisuutensa, kun se syyskuussa 1990 irrottautui yksipuolisesti Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen sotilaallisista määräyksistä. Myös YYA-sopimus jäi historiaan vuonna 1992.

Suomi ei myöskään pyrkinyt tekemään Venäjän kanssa sopimusta, joka olisi velvoittanut rajaviranomaiset varmistamaan, että rajan ylittävillä on voimassa oleva passi ja viisumi.

Entä tiedustelutoiminnan omaehtoiset rajoitukset? Niistä eroon pääseminen ei ole suvereniteettikysymys, koska Suomen oikeutta luoda tiedustelupalvelu ei ole ulkoa käsin rajoitettu. Sitä paitsi toimiva tiedustelu on yksi mittareista, joilla täysivaltaista kansainvälistä toimijaa arvioidaan. Vastaava kriteeri on maan kryptologisen osaamisen taso.

Voi vain esittää olettamuksia siitä, miksei Suomi kylmän sodan päätyttyä kertaheitolla poistanut itse asettamiaan, oman täysimittaisen tiedustelutoiminnan esteitä.

Suomen vastavakoilun menestys, eli Neuvostoliiton tiedustelutoiminnan tehokas valvonta, on sodanjälkeisen Suomen saavutuksia. Pyrkimys estää Suomen ja sen alueen hyväksikäyttö oli legitiimi puolustuskeino. Taannehtivasti voidaan olettaa, että Supon keskittyminen yksinomaan vastavakoiluun vahvisti lausumattakin Suomen poliittisen johdon asemaa Neuvostoliiton suhteen.

Eräs todiste tästä ovat neuvostovakoilijoiden karkotukset. Tapaukset hoidettiin ilman julkisuutta. Näin Suomi vältti vastakarkotukset.

PRESIDENTTI KOIVISTO kehotti kuitenkin alkuvuonna 1990 Supoa kokoamaan ja arvioimaan tietoa lähialueilta. Syntyi lähialuekatsaus, jossa enimmäkseen avoimista ja ulkomaan kansalaisten tai Neuvostoliitossa toimineiden suomalaisten puhuttamisessa saatu tieto yhdistettiin ulkomailta saatuun tietoon. Tämä oli toimintaa valtakunnan rajojen ulkopuolella ilman, että normeja olisi muutettu. Tosin Koivisto samalla totesi, ettei ole ”erityistä tarvetta epäortodoksiseen tiedonhankintaan”. Ilmaisu viittaa agenttitiedusteluun rajan takana.

Supo oli jo Seppo Tiitisen kaudelta lähtien solminut yhteistyösuhteita tärkeimpiin läntisiin tiedustelupalveluihin. Neuvostoliiton katoaminen kartalta lisäsi Suomen tiedusteluaktiivisuutta. Kansainvälinen kiinnostus Supon näkemyksiä kohtaan kasvoi tässä tilanteessa voimakkaasti. Suomi nähtiin eräänlaisena etulinjan maana.

Suomi osoitti jo vuonna 1987 kiinnostusta EY:n terrorismin vastaiseen elimeen TREViin. Suomi kutsuttiin vuonna 1992 Tanskan aloitteesta EY-maiden vuonna 1965 perustamaan tiedustelupalvelujen Bernin klubiin.

Suomen tiedustelu sai Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen valtavat määrät ensiluokkaista tiedustelutietoa entisen Neuvostoliiton leiristä, ei pelkästään DDR:stä, vaan myös itse Venäjältä. On mahdollista, että tämä osaltaan vähensi akuuttia tarvetta laajentaa oman tiedustelun ulottuvuutta.

MIKÄ SIIS ESTI Suomea säätämästä lakeja ja luomasta tiedustelupalvelua? Ei mikään, vaikka taloudellinen tilanne oli vaikea 1990-luvun alussa. Sitä se on myös nyt. Emme tiedä, pyrkivätkö Supo ja puolustusvoimat tiedustelutoimintansa laajentamiseen kylmän sodan päätyttyä. Tuudittautuminen Immanuel Kantin ikuisen rauhan puhkeamiseen voi olla eräs selitys sille, ettei asiaa Neuvostoliiton katoamisen jälkeenkään koettu polttavaksi.

Suomen ulkopoliittinen energia suuntautui kylmän sodan päättymisen jälkeen EY-jäsenyyden saavuttamiseen, mikä erityisesti Mauno Koivistolle oli keskeinen, ellei jopa ensisijainen turvallisuuspoliittinen tavoite. EY-jäsenyys merkitsi Suomen sodanjälkeisen politiikan päämäärän saavuttamista, maan ankkurointia länteen ja sen rakenteisiin. Keskittyminen Brysseliin peitti alleen paljon muuta. Muun muassa perinteinen turvallisuuspoliittinen analyysi jäi vähemmälle huomiolle.

TIETOJEN VAIHTO tiedustelupalvelujen kesken on oleellinen osa tiedustelun arkea ja elintärkeää maille, kuten Suomelle, joiden oma tiedustelutoiminta on rajattua. Tämän myöntäminen on askel puutteen korjaamiseen. Tarvittavien lakien säätäminen vaatii poliittista tahtoa ja väestön hyväksyntää, mikä taas edellyttää sekä valistusta että demokraattisen ja uskottavan valvonnan luomista.

Sodasta selvinneen Suomen päätös keskittyä turvallisuutensa minimitason varmistamiseen merkitsi puolustuskyvyn kehittämistä sammutetuin lyhdyin ja tiedustelun rajoittamista puolustukselliseen vastavakoiluun.

Omaehtoinen pidättyvyys on häivyttänyt tietoisuutta tiedustelutoiminnan merkityksestä kokonaispuolustukselle. Vaikka siviilitiedustelupalvelut toimivat erillään asevoimista, ne ovat elimellinen osa kokonaispuolustusta.

Suomen pidättyvyys tiedustelutoiminnan suhteen synnytti ajan myötä perspektiiviharhan, jonka korjaaminen ei tapahdu käden käänteessä. Asia ei kuulunut edes ulkoministeriön koulutukseen takavuosina. Kokonaisuuden hahmottaminen jäi jokaisen omaksi asiaksi. Tämä kaikki on peittänyt allensa tiedustelupalvelujen roolin valtakunnan turvallisuuden puolustamisessa.

Myös tutkimuslaitosten eli ajatuspajojen asema kokonaiskuvan muodostamisessa on Suomessa suhteellisen uutta. Ajatuspajojen yhteistyö hallituksen kanssa on normaalia kaikissa länsimaissa. Myös tutkijoiden, virkamiesten sekä upseerien vaihto on vakiintunutta.

Hallitusten tiedonhankinnan kolmio on kansainvälisesti toimiva kokonaisuus.

VASTA KANSAINVÄLINEN huumekauppa, terrorismi, kyberuhat sekä Ukrainan sodan luoma turvallisuuspoliittinen tilanne Euroopassa ja Itämeren alueella ovat saaneet Suomen hallituksen myöntämään avoimesti, että maalta puuttuu keskeinen instrumentti Suomen turvallisuuden takaamiseksi. Suomen tiedustelu lähtee osin takamatkalta.

Suomalaisen tiedustelukulttuurin luomisen perusedellytys on selkeän tiedustelutoiminnan koordinoinnin luominen sekä vahva parlamentaarinen valvonta. Uudelleen organisoitavan siviili- ja sotilastiedustelun työn koordinaatio on keskeinen tekijä, jolla varmistetaan yhteistyö ja tiedonvaihto ulko-, puolustus-, sisä- ja finanssiministeriöiden kanssa. Sekä pohjoismaissa että Saksassa on toimivia esimerkkejä parlamentaarisesta valvonnasta.

Diplomatian puuttuvan ulottuvuuden merkityksen selventäminen on puolestaan tiedustelukulttuurin kehittymisen edellytys.

Muuttuvassa maailmassa valtakunnan turvallisuus varmistetaan monin keinoin.

Artikkeli kokonaisuudessaan:

Diplomatian puuttuva ulottuvuus

Kylmän sodan perinne

Viime syksynä järjestetyssä Kylmän sodan muistitietoseminaarissa, joka koski vuotta 1990, Tasavallan presidentin monivuotinen kansliapäällikkö Jaakko Kalela kuvasi presidentti Mauno Koiviston tapaa johtaa ulkopolitiikkaa. Koivisto seurasi systemaattisesti kehitystä Neuvostoliitossa. Hän tarkkaili kuohuntaa muun muassa neuvostotelevision suorien lähetysten kautta. Jotta mitään tai mikään ei olisi mennyt ohi, Tasavallan presidentin kanslia (TPK) nauhoitti nämä TV-lähetykset 24/7. Sen lisäksi Koivisto seurasi Neuvostoliiton tapahtumia BBC Monitoringin[1] avulla, joka on paksu luntta ja maksaa maltaita.

Kalelan mukaan Koivisto oli jopa näyttänyt Monitoringia Yhdysvaltain ulkoministeri Jim Bakerille, joka Kalelan kertoman mukaan pyysi kopiota. Tähän Koivisto viisaasti totesi, että löytyy varmaan teiltäkin. Ulkoministeri Baker lienee olettanut, että Suomen tiedustelupalvelu oli toimittanut BBCn Monitoringin presidentille. Tuskin hänen mieleensä edes juolahti, että TPK tilasi tätä vuonna 1939 perustettua avoimen tiedon koontiin erikoistunutta julkaisua omaan laskuunsa.

Muistan hyvin Linnan katolla näkyneen suuren Tallinnan harava-antennin. Kävelin siitä joka aamu ja ilta ohi matkalla Merikasarmiin ja harmittelin, ettei talossamme tai Ulkoministeriössä ollut sellaista. Minäkin olisin halunnut seurata Neuvostoliiton TV-ohjelmia.

Koivisto osasi venäjää, harrasti Venäjän historiaa ja seurasi systemaattisesti kehitystä Neuvostoliitossa. Mutta tapa, jolla hän sitä teki, kertoo myös, ettei Suomella ollut tiedustelupalvelua, joka olisi analysoinut ja kokonaisvaltaisesti informoinut Suomen valtionjohtoa tilanteesta ja kehityksestä Neuvostoliitossa.

Suomen tiedustelun yhteistyötä venäläisten emigranttijärjestöjen kanssa sotien välisenä aikana tutkinut Aleksi Mainio katsoo, että tiedustelun ja siihen liittyvien asioiden tutkiminen auttaa löytämään ”diplomatian puuttuvan ulottuvuuden”[2] Palaan tähän Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiön tunnustuspalkinnon saaneeseen kirjaan alempana.

Toki ulkoministeriö, suurlähetystö Moskovassa ja pääkonsulinvirasto Leningradissa seurasivat intensiivisesti Neuvostoliiton kuolinkamppailua, sama koski Suojelupoliisia ja Pääesikunnan tiedusteluosastoa. Tätä ei kuitenkaan voinut sanoa suomalaisista tutkimuslaitoksista, joiden Neuvostoliiton seuranta oli olematonta.

Ulkoasiainhallinto hoiti tehtävänsä, samoin Suojelupoliisi keskittyen vastavakoiluun. Sotilastiedustelu oli 1960-luvulle tultaessa rakennettu vaivihkaa uudestaan toimivaksi sotilastiedusteluorganisaatioksi everstien Lauri Sutelan ja Raimo Heiskasen työllä. Se seurasi lainsäädännön sallimissa rajoissa, muun muassa signaalitiedustelun keinoin, hyvinkin tehokkaasti Suomen lähialuetta. Sekä Supon että sotilastiedustelun työskentelytapa ja kuri olivat tyypillistä tiedusteluelimille, mutta kumpikaan ei 1990-luvun alussa ollut sanan kansainvälisessä merkityksessä tiedustelupalvelu. Tämä johtui puuttuvasta lainsäädännöstä, sillä viranomaisten siivet oli leikattu. Supolta ja sotilastiedustelulta puuttuivat oikeudet valtakunnan rajan ylittävään toimintaan, muun muassa peitetoimintaan. Toisin sanoen kumpikaan ei voinut varustaa asiamiehiä peitehenkilöllisyydellä ja lähettää heitä huomaamatta sinne mistä tietoa kulloinkin kaivattiin. Verkkotiedustelusta ei tuolloin vielä tiedetty mitään. Byrokraattisesti ilmaistuna tämä tarkoitti, että Suomelta puuttui tiedustelutoimintaa säätelevä länsimainen lainsäädäntö.

Neuvostoliiton hajoaminen oli vallankumous. Harva osasi sitä odottaa, saatikka ennakoida. Jo ennen Neuvostoliiton katoamista kartalta Suomi palautti täysivaltaisuutensa syyskuussa 1990 irrottautumalla yksipuolisesti Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen sotilaallisista määräyksistä. Nämä määräykset vaikeuttivat puolustusvoimien toimintaa ja olivat merkittävin Suomen suvereniteettia rajoittava normi. Välittömän kimmokkeen päätökselle antoi Saksan yhdistyminen lokakuussa 1990, jolloin Saksa vapautui kaikista sen suvereniteettia rajoittavista määräyksistä. Suomi ei halunnut jäädä tilanteeseen, jossa sodan jälkeen Suomelle asetetut rajoitukset olisivat yhä voimassa, kun Saksa ja kaikki muut ovat niistä irtaantuneet.

Myös YYA-sopimus jäi historiaan vuonna 1992. Sen sijaan Suomi ei pyrkinyt eroon kahdenvälisestä Ahvenanmaan demilitarisointia koskevasta sopimuksesta, jonka Neuvostoliitto oli pakottanut Suomelle syksyllä 1940. Olen käsitellyt asiaa toisessa yhteydessä ja arvioni siitä, miksei Suomi irrottautunut tästä sopimuksesta on yksinkertainen. Presidentti Koivisto oli haluton kajoamaan Ahvenanmaa-kysymykseen, vaikka irtaantuminen Neuvostoliiton kanssa solmitusta sopimuksesta ei olisi vaikuttanut Ahvenanmaan demilitarisointiin tai vuoden 1921 Ahvenanmaan sopimuksen.[3] Sen sijaan en tiedä, miksei Suomi muuttuneissa oloissa pyrkinyt sopimukseen Venäjän kanssa, joka olisi velvoittanut rajaviranomaiset hyvän rajajärjestyksen hengessä varmistamaan, että rajan ylittävillä on voimassa oleva passi ja viisumi.

Entä Suomen tiedustelutoiminnan omaehtoiset rajoitukset? Niistä eroon pääseminen ei ole suvereniteettikysymys, koska Suomen oikeutta luoda oma tiedustelupalvelu ei ole ulkoa käsin rajoitettu. Sitä paitsi toimiva tiedustelu on yksi mittareista, joilla täysivaltaista kansainvälistä toimijaa arvioidaan. Toinen aiheeseen liittyvä kriteeri on maan kryptologisen osaamisen taso. Eräs tason mittari on AQUA-tasoinen viranomainen (Appropriately Qualified Authority), jolla on sovitun käytännön mukaan oikeus sertifioida viranomaisten salausjärjestelmiä EU:ssa. Tällainen hyväksytty viranomainen on vain kuudella Euroopan maalla: Alankomaat, Britannia, Italia, Ranska, Ruotsi ja Saksa.[4] Todettakoon, että maailman suurin matemaatikkojen työnantaja lienee yhä Yhdysvaltojen signaalitiedustelu NSA.

Koska asiaa ei tiettävästi ole tutkittu, voin vain esittää olettamuksia siitä, miksei Suomi Kylmän sodan päätyttyä kertaheitolla poistanut itse asettamiaan, täysimittaisen tiedustelutoiminnan esteitä.

Suomen vastavakoilun menestys, eli Neuvostoliiton tiedustelutoiminnan tehokas valvonta, on sodanjälkeisen Suomen saavutuksia. Pyrkimys estää Suomen ja sen alueen hyväksikäyttö oli legitiimi puolustuskeino. Taannehtivasti, ex post facto voidaan olettaa, että Supon keskittyminen yksinomaan vastavakoiluun, jota ulkoisen tiedustelun puuttuminen korosti, vahvisti lausumattakin Suomen poliittisen johdon asemaa Neuvostoliiton suhteen. Eräs todiste tästä ovat neuvostovakoilijoiden karkotukset. Tapaukset hoidettiin ilman julkisuutta Supon päällikön ilmoituksella Tehtaankadun KGB-residentille, että joku hänen agenteistaan on ylittänyt Suomen vieraanvaraisuuden rajan. Tällä Suomi vältti vastakarkotukset, mikä on yleinen kansainvälinen käytäntö.

Presidentti Koivisto kehotti kuitenkin alkuvuodesta 1990 Supoa kokoamaan ja arvioimaan tietoa lähialueilta. Tästä syntyi lähialuekatsaus, jossa enimmäkseen avoimista ja ulkomaan kansalaisten tai Neuvostoliitossa toimineiden suomalaisten puhuttamisessa saatu tieto yhdistettiin ulkomaisilta palveluilta saatuun tietoon. Tämä oli toimintaa valtakunnan rajojen ulkopuolella ilman, että normeja olisi muutettu! Tosin Koivisto samalla totesi, ettei ole “erityistä tarvetta epäortodoksiseen tiedonhankintaan”.[5] Ilmaisu viittaa agenttitiedusteluun rajan takana, joka epäilemättä, ainakin nykytulkinnan mukaan, olisi edellyttänyt lakimuutosta.

Supo oli jo Seppo Tiitisen kaudelta lähtien solminut yhteistyösuhteita tärkeimpiin läntisiin tiedustelupalveluihin. Neuvostoliiton katoaminen kartalta lisäsi Suomen tiedusteluaktiivisuutta, ilman että normeja olisi vielä muutettu. Kansainvälinen kiinnostus Supon näkemyksiä kohtaan kasvoi tässä tilanteessa voimakkaasti, Suomi nähtiin eräänlaisena etulinjan maansa. “Pyrimme viljelemään parhaamme mukaan tulivuoren rinteitä”, Seppo Tiitisen seuraaja Eero Kekomäki vastasi CIA:n päällikön Robert Gatesin vertauskuvaan.[6]

Suomi osoitti jo vuonna 1987 kiinnostusta EY:n terrorismin vastaiseen elimeen TREViin. Suomi kutsuttiin vuonna 1992 Tanskan aloitteesta EY-maiden vuonna 1965 perustamaan tiedustelupalvelujen Bernin klubiin. Club de Berne[7] on EU-maiden turvallisuuspäälliköiden de facto yhteenliittymä, joka koordinoi turvallisuusuhkien torjuntaa. Painopiste on vakoilun ja terrorismin torjunnassa, ei ulkomaille suunnatussa aktiivisessa tiedustelussa.[8] Lisäksi Suomen tiedustelu sai Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen valtavat määrät ensiluokkaista tiedustelutietoa entisen Neuvostoliiton leiristä, ei pelkästään DDR:stä, vaan myös itse Venäjältä. Sen työstäminen oli vaativaa mutta antoisaa. On mahdollista, että tämä osaltaan vähensi akuuttia tarvetta laajentaa oman tiedustelun ulottuvuutta ja muuttaa lainsäädäntöä.

Mikä siis esti Suomea säätämästä lakeja ja luomasta tiedustelupalvelua? Ei mikään, taloudellinen tilanne oli vaikea 1990-luvun alussa. Sitä se on myös nyt. Kuten sanottua asiaa ei ole tutkittu, joten emme tiedä pyrkivätkö Supo ja puolustusvoimat tiedustelutoimintansa laajentamiseen Kylmän sodan päätyttyä. Tuudittautuminen Immanuel Kantin ikuisen rauhan puhkeamiseen voi olla eräs selitys sille, ettei tiedustelulainsäädännön luomista Neuvostoliiton katoamisen jälkeen sittenkään koettua polttavaksi, koska tietoa saatiin ystäväpalveluilta. Sitä paitsi Suomen ulkopoliittinen energia suuntautui Kylmän sodan päättymisen jälkeen EY-jäsenyyden saavuttamiseen, mikä erityisesti Mauno Koivistolle oli keskeinen, ellei jopa ensisijainen turvallisuuspoliittinen tavoite. EY-jäsenyys merkitsi Suomen sodanjälkeisen politiikan päämäärän saavuttamista, Suomen ankkurointia Länteen ja sen rakenteisiin. Ulkopolitiikan keskittyminen Brysseliin peitti alleen paljon muuta. Muun muassa perinteinen turvallisuuspoliittinen analyysi jäi vähemmälle huomiolle.

Tiedonhankinnan lähteet

Hallituksen tiedonhankinnan kolme lähdettä ovat media, mukaan lukien tutkimuslaitokset, diplomatia sekä tiedustelu. Tiedustelun toiminta on määritelmän mukaan aina salaista, hallitusten välinen kommunikaatio eli diplomatia taas luottamuksellista ja media avointa. Toisaalta tiedustelulaitosten ja tutkimuslaitosten analyyttinen työ muistuttaa toisiansa. Molemmat arvioivat prosesseja ja trendejä. Suurin ero on lähdepohjassa, sillä ajatuspajat nojaavat avoimeen tietoon. Toisaalta vakiintuneet länsimaiset tutkimuslaitokset ovat hyvinkin tiiviissä kanssakäymisessä hallitustensa kanssa, muun muassa tutkijavaihdon kautta.

Tiedustelun luonteeseen kuuluu, että tiedustelupalvelut ovat kansainvälisesti tekemisissä vain toisten palvelujen kanssa. Tietojen vaihto on oleellinen osa tiedustelun arkea ja elintärkeää maille, kuten Suomelle, joiden oma tiedustelutoiminta on rajattua. Tämän myöntäminen on askel puutteen korjaamiseen. Tarvittavien lakien säätäminen vaatii poliittista tahtoa, väestön hyväksyntää, mikä taas edellyttää sekä valistusta että demokraattisen ja uskottavan valvonnan luomista. Lisäksi tarvitaan toimiva koordinaatio. Nämä ovat kaikki tiedustelukulttuurin ainesosia.

Tiedustelutoiminnan laajempi hyväksyntä on osa tiedustelukulttuuria. Se edellyttää myös hallituksen tiedonhankinnan logiikan ja toiminnan selostamista ja ymmärtämistä. Sodasta selvinneen Suomen päätös keskittyä turvallisuutensa minimitason varmistamiseen merkitsi puolustuskyvyn kehittämistä sammutetuin lyhdyin ja tiedustelun rajoittamista puolustukselliseen vastavakoiluun. Neuvostoliitolle ja nyky-Venäjälle tyypillinen omien tiedustelijoiden eli tšekistien urotöiden jatkuva heroisointi tai länsimaisten tiedustelupalvelujen hämmästyttävän avoin oman toiminnan esittely on suomalaisille vierasta ja outoa. Joissakin maissa, kuten Britanniassa tiedustelu on niin perinteinen ja itsestään selvä osa hallituksen toimintaa, ettei Whitehallin ministeriöiden ja eri tiedustelupalvelujen välisiä eroja aina edes kunnolla mielletä. Britannian Secret Intelligence Service (MI6) raportoi ulkoministerille kun taas esimerkiksi Saksan Bundesnachrichtendienst on alistettu Liittokanslerinvirastolle. Virkamiehen ura vaihdellen tiedustelun ja diplomatian palveluksessa on Britanniassa yleistä. Todettakoon, että Ruotsin signaalitiedustelulaitoksen (Försvarets Radioanstalt, FRA) nykyinen johtaja on entinen Tallinnan-, Varsovan- ja EU-suurlähettiläs, joka osaa venäjää ja ymmärtää suomea. James Bondin ja kuningatar Elisabetin yhteinen laskuvarjohyppy Lontoon olympiakisojen avajaisissa oli riemastuttava osoitus tiedustelun asemasta in Her Majesty’s Service.

Suomen omaehtoinen pidättyvyys ja sen määräämä diskurssi on häivyttänyt tietoisuutta tiedustelutoiminnan merkityksestä kokonaispuolustukselle. Vaikka siviilitiedustelupalvelut toimivat erillään asevoimista, ne ovat elimellinen osa kokonaispuolustusta. Suomen pidättyvyys tiedustelutoiminnan suhteen synnytti ajan myötä perspektiiviharhan, jonka korjaaminen ei tapahdu käden käänteessä. Asia ei kuulunut edes ulkoministeriön koulutukseen takavuosina, vaikka Itään postille lähettävät kävivät Supossa briifattavina. Kokonaisuuden hahmottaminen jäi jokaisen omaksi asiaksi. Tämä kaikki on peittänyt allensa tiedustelupalvelujen roolin valtakunnan turvallisuuden puolustamisessa.

Myös tutkimuslaitosten eli ajatuspajojen asema kokonaiskuvan muodostamisessa on Suomessa suhteellisen uutta, itse asiassa sekin on syntynyt vasta Kylmän sodan päätyttyä. Ajatuspajojen yhteistyö hallituksen kanssa on normaalia kaikissa länsimaissa. Myös tutkijoiden, virkamiesten sekä upseerien vaihto on vakiintunutta. Tehokas ja tuloksellinen kanssakäyminen esimerkiksi Yhdysvaltojen kanssa on käytännössä mahdotonta ilman yhteydenpitoa suuriin tutkimuslaitoksiin Washingtonissa. Hallitusten tiedonhankinnan kolmio on kansainvälisesti toimiva kokonaisuus.

Vasta kansainvälinen huumekauppa, terrorismi, kyberuhat sekä Ukrainan sodan luoma uusi turvallisuuspoliittinen tilanne Euroopassa ja Itämeren alueella ovat saaneet Suomen hallituksen avoimesti myöntämään, että Suomelta puuttuu muuttuneissa oloissa keskeinen instrumentti Suomen turvallisuuden takaamiseksi. Eräiltä osin Suomen tiedustelu lähtee takamatkalta.

Suomalaisen tiedustelukulttuurin luomisen perusedellytys on selkeän tiedustelutoiminnan koordinoinnin luominen sekä vahva parlamentaarinen valvonta. Tilanne sotaa edeltäneinä vuosikymmeninä ei kelpaa esimerkiksi, toki kuitenkin muistutukseksi valvonnan merkityksestä ja koordinoinnin puutteesta. Aleksi Mainio kuvaa mainitussa kirjassaan Suomen siviili – ja sotilastiedustelun keskinäistä kilpailua ja valvonnan olemattomuutta. Tiedustelun itselleen ottamat vapaudet merkitsivät puuttumista ulkopolitiikkaan tavalla, jota on tänä päivänä vaikea ymmärtää. Yhteistyössään venäläisten emigranttijärjestöjen kanssa Suomen sotilas- ja siviilitiedustelu salli näiden vapaasti hyödyntää Karjalankannaksen etappiteitä tunkeutuessaan Itään. ”Yleisesikunnan tiedustelu ja Etsivä Keskuspoliisi olivat vain löyhästi poliittisten päättäjien valvonnassa 1920- ja -30 lukujen Suomessa. Virastot elivät omaa ulkopuolisilta suljettua elämäänsä salaliittojen rinnakkaistodellisuuden välittömässä läheisyydessä.”[9]

Uudelleen organisoitavan siviili- ja sotilastiedustelun työn koordinaatio on keskeinen tekijä, jolla varmistetaan yhteistyö ja tiedonvaihto ulko-, puolustus-, sisä- ja finanssiministeriöiden kanssa. Sekä pohjoismaissa että historiansa painolastista demokratian voimin selvinneessä Saksassa on toimivia esimerkkejä parlamentaarisesta valvonnasta. Diplomatian puuttuvan ulottuvuuden merkityksen selventäminen on tiedustelukulttuurin kehittymisen edellytys. Muuttuvassa maailmassa valtakunnan turvallisuus varmistetaan monin keinoin. +++

[1] http://www.bbc.co.uk/monitoring/about-us

[2]  Aleksi Mainio: Terroristien pesä, Suomi ja taistelu Venäjästä 1918 – 1939, Siltala 2015, s. 286;

“Secret intelligence has been described by one distinguished diplomat as the ‘missing dimension of most diplomatic history’” .The Missing Dimension: Government and Intelligence Communities in the Twentieth Century. Edited by Christopher Andrew and David Dilks. Macmillan 1984, s.1.

[3] Hufvudstadsbladet 25.11.2015, http://www.anselm.fi/larorik-diskussion-om-demilitariseringen-av-aland/, http://www.anselm.fi/wp-content/uploads/2015/11/Alandsfragan2.pdf.

[4] https://www.cesg.gov.uk/publications/Documents/nato_eu_process_flow_chart.pdf

[5]Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991, s.186-7 teoksessa: Ratakatu 12, Suojelupoliisi 1949–2009, Toimittanut Matti Simula.

[6] Rentola, s. 187.

[7] https://en.m.wikipedia.org/wiki/Club_de_Berne.

[8] Rentola s. 192.

[9] Mainio, s. 284.

 

Print Friendly, PDF & Email
Written by René Nyberg