Voihan Venäjä!

René Nyberg – KANAVA 2/2016

”Talvisodan takia suomalaiset vihaavat venäläisiä”, totesi Vladimir Žirinovski Sotšissa maaliskuussa 2014, kun Suomi oli lyönyt Venäjän jääkiekossa. Puuskahdus on miehelle tyypillinen. Hänen ”liberaalidemokraattinsa” kiirehtivät ennen nuorten maailmamestaruuskisojen loppuottelua tammikuussa 2016 vaatimaan Venäjän nuorilta kiekkoilijoilta ”sotilaspoliittista voittoa”, sanatarkasti ”voittoa vanhasta poliittisesta ja strategisesta vastustajasta Suomesta”. Todettakoon, että Lontoon poloniummurhasta syytetty Andrei Lugovoi on Liberaalidemokraattien Duuma-edustaja.

Mauno Koivisto opetti aikoinaan, ettei pidä provosoitua vaikka provosoidaan. Ei tyylittömyyksiin kannattaisi kiinnittää huomioita, elleivät ne kertoisi enemmän Venäjästä kuin Suomen ja Venäjän suhteista.

Neuvostoluomus Agitprop on kuollut. Sen on korvannut Neoprop, joka kärjistää ja herjaa ennen kokemattomalla tavalla. Ajoittain Suomikin saa osansa.

Venäjä voi huonosti. Se kärsii ”suurvaltaneuroosista” (imperski nevros), kuten pietarilainen historioitsija Dmitri Travin asian ilmaisee. (Vedomosti 24.1.2015) Samalla kun Venäjä on käyttänyt ja käyttää asevoimaa Ukrainassa ja Syyriassa, se on myös kääntymässä sisäänpäin. Toista miljoonaa venäläistä, lähinnä sisäisen turvallisuuden monilukuisten elimien henkilöstöä, on matkustuskiellossa. Lisäksi hallitus katsoo asiakseen kertoa, missä venäläiset eivät saa lomailla. Kansalaisten matkustamisvapauteen puuttuminen tuo mieleen neuvostokauden nöyryytykset.

Vuodenvaihteessa hyväksytyn Kansallisen turvallisuuden strategian mukaan Venäjän itsenäinen ulko- ja sisäpolitiikka on johtanut vastatoimiin Yhdysvaltain ja sen liittolaisten taholta. Yhdysvaltain ja EU:n tuki perustuslain vastaiselle vallankaappaukselle Kiovassa aiheutti Ukrainan kriisin. Erityisesti Naton ja sen infrastruktuurin lähestyminen Venäjän rajoja uhkaa Venäjän turvallisuutta.

Rule of Man, not Rule of Law

Kuva vihollisten saartamasta Venäjästä muistuttaa neuvostoväitettä pysyvän vihamielisestä ulkomaailmasta. Suurieleinen kääntyminen itään eli Kiinaan ei tuonut odotettuja tuloksia, esimerkiksi helpotusta luotonsaantiin, joka tyrehtyi Yhdysvaltain asettamiin pankkisanktioihin. Venäjän talouden kurimukselle ei näy loppua. Turvallisuusstrategian lupaus, että kehittämällä sotateollisuutta Venäjän talous modernisoituu, kaikuu ontolta. Talouden rakenteellisten uudistusten aloittamista lykättiin hyvinä aikoina ja nyt se kostautuu.

Vaikka Venäjä on markkinatalous ja rupla raha, käsiohjaus ja oikeusvaltion puuttumien – sananmukaisesti Rule of Man, ei Rule of Law – estää markkinoiden toimimisen. Tilannetta kärjistää omistusoikeuden ehdollisuus sekä väestön kielteinen suhtautuminen omistamiseen ja yrittäjyyteen. Usko yhteiskunnan toimintakykyyn on heikko. Tämä estää pitkäjännitteisen suunnittelun myös yrityksissä ja kotitalouksissa. Sberbankin pääjohtaja German Gref hätkähdytti kuulijoitansa Gaidar-seminaarissa tammikuun alussa toteamalla, että Venäjä on luusereiden ja downshiftareiden maa.

Öljyn hinnan romahtaminen on sotkenut lopullisesti laskelmat. Ruplan kellutuksen ansiosta Venäjän keskuspankki on kuitenkin säilyttänyt toimintakykynsä. Venäjä varjelee keräämiään suuria rahastoja ja valuuttareserviään, mutta leikkaa menojaan. Tämä heijastuu koko yhteiskuntaan ja väistämättä kaikkiin menoluokkiin. Kaikki Venäjän kanssa kauppaa käyvät ja sinne investoivat tiesivät Venäjä-riskin olemassaolon. Nyt yritykset varautuvat jopa riskin täysimääräiseen toteutumiseen.

Venäjän kiistaton kyky tehdä nopeita päätöksiä ja projisoida voimaa kauaskin on kerta toisena jälkeen yllättänyt maailman. Mutta Venäjän johdon ennakoimattomuus ei ole pelkkä etu. Arvaamattomuus jättää vaikutelman taktiikasta ilman strategiaa. Toisin kuin Kiinalla, Venäjällä ei ole järjestelmää, jolla se uusii johtonsa.

Aseellisen voiman käytön eli sodan logiikka on voitto, ei rauha. Toki voitoksi voidaan määritellä myös ”torjuntavoitto” tai joku muu lopputulos, kunhan sellainen saavutetaan. Jos tätä päättelyä jatkaa, niin on mielenkiintoista pohtia mikä riittäisi Venäjälle ”voitoksi” Ukrainassa. Kaksi vuotta kestäneen konfliktin tuloksena Venäjä on menettänyt ukrainalaiset. Ukraina on olemassa valtiona ja kansana. Puheet Itä- ja Etelä-Ukrainan muodostamasta Novorossijasta on vähin äänin haudattu. Kaksi kovin erilaista venäläistä, ystävämme Žirinovski sekä Carnegien Moskovan-toimiston päällikkö Dmitri Trenin tarjosivat heti Ukrainan sodan alkuhetkillä ratkaisuksi Länsi-Ukrainan irtaantumista Kiovasta, jopa sen paloittelua ja osien liitämistä Puolaan, Slovakiaan ja Unkariin. Ehkä ”voitosta” kävisi kansainvälinen tunnustus, että Krim on osa Venäjän federaatioita, mutta se edellyttäisi rauhansopimusta Ukrainan kanssa. Donbassista sopiminen lienee toistaiseksi helpompaa myös Kiovalle. Aika näyttää.

Entä mikä olisi ”voitto” Syyrian sodassa, jossa Venäjä on valinnut puolensa ja tukee shiialaisia sunneja vastaan, vaikka Venäjän muslimit ovat sunneja? Venäjän välittömät kansalliset intressit liittyvät taisteluun ISISiä vastaan, jonka riveihin on hakeutunut tuhansia Venäjän kansalaisia etupäässä Pohjois-Kaukasiasta. Keskusteluyhteyden avautuminen Washingtonin kanssa täyttänee ainakin Moskovan välitavoitteen. Sen sijaan välirikko Turkin kanssa on muistutus kaikille Venäjän naapurimaille siitä, kuinka nopeasti tilanteet voivat muuttua. Myös viholliskuvat muuttuvat. EU:n ja Venäjän välien kärjistyminen Ukrainassa sai irvileuat kutsuman Ruotsin ja Puolan ulkoministerien yhteistyötä ”Pultava-koalitioksi”. Tähän historialliseen rintamaan sopii myös Venäjän ikiaikainen vastustaja Turkki.

Venäjän ja Turkin välirikkoon liittyvät henkilökohtaisuudet sai aina valppaan Neopropin hetkeksi ylikierroksille. Ukrainalaisten yleishaukkumasana bandérovtsi eli banderalaiset, joka on eräänlainen fasismin synonyymi, vääntyi muotoon turko-bandérovtsi . Lisäksi keksittiin uusi venäjän kielen verbi – erdogánit’ – vastuun väistäminen. Žirinovskin piti tietenkin panna paremmaksi. Hän ehdotti ydinlatauksen räjäyttämistä Bosporin salmessa Istanbulin tuhoamiseksi. Päätösten, varsinkaan ulkopoliittisten tekeminen tunnekuohun vallassa ei ole viisasta.

Taistelu Saksasta

Kylmä sota ei palaa, mutta sen keskeiset elementit ovat yhä kanssamme. Tarkoitan tällä ydinaseiden luomaa pelotetta sekä Saksan keskeistä asemaa. Paasikiven kohtalon kolmio on yhä ajankohtainen – Moskova, Berliini ja Tukholma. Bryssel ei ole korvannut Berliiniä, niin kuin eräät analyytikot EU-huumassa kiirehtivät väittämään. Saksan johtoasema Euroopassa ja Euroopan unionissa on kiistaton, eikä se johdu vain vahvasta kanslerista. Tätä mieltä ovat myös Moskova ja Washington.

Mutta Saksa ei ole se vanha Saksa. Se ei myöskään ole mikään suuri neutraali Sveitsi, josta jotkut saksalaiset ajoittain haaveilevat. Puna-armeija murskasi Wehrmachtin, mutta Stalin hävisi kolme kertaa yrittäessään pakottaa Lännen tahtoonsa Saksassa:
1. Neuvostoliitto ei kyennyt estämään Marshall-apua tai vastaamaan siihen.
2. Neuvostoliitto ei kyennyt estämään D-markan käyttöönottoa ja läntisten miehitysvyöhykkeiden yhdistymistä Saksan liittotasavallaksi.
3. Berliinin saarto epäonnistui.
Myös Stalinin seuraaja Hruštšov hävisi väännön Berliinistä, vaikka hän hyödynsi vuoden 1953 kansannousun Itä-Berliinissä. Hän syytti kapinasta pahinta kilpailijaansa Lavrenti Berijaa ja teloitutti tämän. Vasta Brežnev taipui Berliinin aseman varmistaneeseen sopimukseen vuonna 1971.

Taistelu Saksasta ja ennen muuta saksalaisten sielusta jatkui koko Kylmän sodan ajan. Ukrainan sota on yllättäen ajankohtaistanut kamppailun Saksasta ja sen politiikasta.

On hyvä palauttaa mieleen, että kaikki Saksan liittotasavallan keskeiset ulkopoliittiset päätökset on tehty vastoin yleistä mielipidettä:
• Adenauer ankkuroi Bonnin osaksi Länttä jälleenvarustautumalla Naton jäsenmaana.
• Brandtin idänpolitiikka avasi vuoropuhelun Moskovan ja sitä kautta myös Itä-Berliinin kanssa.
• Kohl ajoi läpi euro-ohjusten ryhmittämisen Saksaan osana ns. kaksoispäätöstä, joka pakotti Moskovan tuhomaan omat Eurooppaan kohdistetut SS-20 ohjuksensa.
• Schröderin ja Joschka Fischerin historiallinen päätös käyttää Bundeswehriä Nato-alueen ulkopuolella Kosovon sodassa tapahtui sekin yleistä mielipidettä uhmaten. Ratkaisun vaatiman Jaakobin painin myötä Saksan vihreistä tuli täysipainoinen poliittinen puolue.
• Liittokansleri Angela Merkelin päätös, ettei Saksa ja EU voi hyväksyä rajojen muuttamista aseellisin voimin eli Krimin liittämistä Venäjään, ei välttämättä heijastanut tai heijasta Saksan yleistä mielipidettä. Saksan mahtava vientiteollisuus tosin kiirehti tunnustamaan politiikan ensisijaisuuden, das Primat der Politik, mutta välirikon mahdollisuus Venäjän kanssa on aidosti kauhistus saksalaisille.

Tuoreessa Kissingerin elämänkerrassa brittiläissyntyinen Harvardin professori Niall Fergusson kiteyttää Kissingerin teesit ulkopolitiikan tekemisestä seuraavasti:

• Ulkopolitiikan tekeminen edellyttää kykyä heijastaa asioita tunnettua pidemmälle – beyond the known. Sillä ulkopolitiikan pysyvä dilemma on olettamus (conjecture). Sen menestys perustuu arvioiden osuvuuteen, jotka ovat aina hypoteettisia.

• Valtiomiehen ratkaiseva testi on valinta – act of choice. Byrokraatti taas kerää faktoja, ja kutsuu sitä suunnitteluksi, mutta se rapautuu tutun projisoimiseksi tulevaisuuteen.

• Kissingerin mukaan katastrofin aavistus – premonition of catastrophe – on erottamaton osa ulkopolitiikkaa, ja lähimenneisyydessään kovia kokenut maa muistaa tämän.

Harmageddonin pelko

Ydinaseiden katoaminen mielestä on tosiasia Euroopassa, eikä huoli ydinaseiden leviämisestä Lähi-idässä tai esimerkiksi Pohjois-Korean uhittelu ole siihen vaikuttanut. Ydinaseiden paluu eurooppalaiseen todellisuuteen on tapahtunut vaivihkaa ja yllättäen. Kylmän sodan päättyminen ja yliasepelotteen menestys tuuditti erityisesti ydinaseettomat maat käsitykseen, että ydinaseiden aika on ohi.

Kysymyksessä on strategisen ajattelun rapautuminen. Sillä eurooppalaiset ydinasevallat Britannia ja Ranska eivät ole unohtaneet ydinaseoppeja. Ranska ja Britannia ovat tänään ainoat Nato maat, joilla on myös poliittinen kyky ja oman väestön tuki tarvittaessa käyttää aseellista voimaa maan rajojen ulkopuolella. Korrelaatio ydinaseiden ja sotilaallisen voiman käyttämisen kyvyn välillä on ilmeinen.

Venäjän yllättävä tapa puhua löysästi ydinaseista, uhata niiden käytöllä ja muutenkin korostaa omien ydinaseidensa merkitystä, myös taktisia ydinaseita eskalaation keinona, on luonut Eurooppaan uuden tilanteen.

Kehitys on sikäli hämmentävä, ettei ydinaseiden käyttökelpoisuus tai pikemminkin niiden käyttökelvottomuus ole muuttunut. Maailma ajautui tunnetusti ydinsodan partaalle Kuubassa syksyllä 1962. Berliinin kriisi vuotta aiemmin laukesi, vaikkei Yhdysvallat ollut valmis turvautumaan ydinaseisiin, mutta siitä Hruštšov ei voinut olla varma. Ydinsulkusopimus ja sitä seuranneet ydinaseiden rajoittamissopimukset vahvistivat paradoksin. Ydinaseet ovat käyttökelvottomia, vaikka niiden muodostama pelote toimii. Seurauksena oli painopisteen siirtyminen tavanomaiseen varustautumiseen ja sijaissotien käyminen erityisesti Lähi-idässä, Afrikan mantereella ja lopulta Afganistanissa.

Mitä on tapahtunut ja mikä on muuttunut Euroopassa? Väitän, ettei Venäjän ydinasedoktriini ole oleellisesti muuttunut. Väitän myös, ettei Venäjä valmistaudu ydinaseiden käyttöön Euroopassa, josta siihen ei kohdistu aseellista uhkaa. Venäjä korostaa asemaansa maailman toisena ydinasesupervaltana ja modernisoi kustannuksia säästämättä koko triadiaan – maasta, mereltä ja ilmasta laukaistavia ydinasejärjestelmiään. Samalla se puhuu jopa varapääministeritasolla ydinaseista tavalla, jollaista ei ole sitten Hruštšovin päivien Moskovasta kuultu. Tämä jättää jälkensä. Lainatakseni Venäjän johtavaa ydinasestrategia Aleksei Arbatovia: ”Ydinaseista puhuttaessa, sanat ovat tekoja.”

Ydinasevaltana Venäjä ymmärtää ydinaseiden käyttörajoitukset, mutta myös niiden voimakkaan psykologisen vaikutuksen erityisesti maissa, joilla ei ole ydinaseita. Nämä maat ovat Kylmän sodan jälkeisinä vuosina purkaneet puolustustaan ja siinä ohessa unohtaneet strategisen ydinasepolitiikan perusopit. Harmageddonia eli ydinsodan merkitsemää maailmanloppua pahempi asia on Harmageddonin pelko, joka altistaa ydinasekiristykselle. Venäjän psykologinen offensiivi kohdistuu, sitä erikseen mainitsematta, Saksaan, mutta tuntuu myös Pohjolassa. Muistakaamme, että Saksan vihreät syntyivät ydinasevastaisen liikkeen tuloksena. Ydinaseiden vastustamisesta oli lyhyt ja looginen askel ydinvoiman vastustamiseen. Korrelaatio Ranskan ja Britannian energiapolitiikkaan on ilmeinen.

Raja railona aukeaa…

Venäjä ei selvästikään osaa olla naapureidensa kanssa. Silti Kiinan väärinarviointi hämmästyttää. Venäjä on vuosikymmenien laiminlyönnin jälkeen herännyt Kaukoitänsä kehittämiseen ymmärtämättä dynaamisen Kiinaan pragmaattisuutta. Se ei myöskään ole löytänyt ratkaisua Kuriilien ongelmaan, mikä avaisi taloudellisen yhteistyön Japanin kanssa.

Tilanne IVY-alueella on hermostunut. Venäjän talouden heikentyminen tuntuu Keski-Aasiassa, jossa sekä Kazakstan että Uzbekistan ovat vaikean sukupolvenvaihdoksen edessä, ja rutiköyhä Tadžikistan on painumassa kaaokseen. Kun talebanit lokakuussa 2015 valtasivat Kunduzin kaupungin Afganistanissa, Venäjän media korosti, että Kunduz sijaitsee vain 50 km päässä Tadžikistanin rajasta. Myös Etelä-Kaukasia oireilee jatkuvasti. Vaikka Valko-Venäjä koettele rajojaan, sen riippuvuus Venäjän subventioista on täydellinen.

Mutta miksi Moskova sallii Venäjällä pitkään asuneiden afgaanien ja muiden hakeutua ilman viisumia Norjaan ja Suomeen ja auttaa heitä siinä? Mitä Venäjä viestittää sillä, että tarvittaessa Venäjältä löytyy kymmeniä- jopa satojatuhansia halukkaita pyrkimään Eurooppaan? Rikollisia menetelmiä käyttävät ihmissalakuljettajat eli schlepperit, jotka kuskaavat pakolaisia Norjan ja Suomen rajoille, eivät voisi toimia ilman viranomaisten tukea. Euroopan pakolaistilanteen kärjistäminen Norjan ja Suomen rajoilla on yllättävää, sillä kyseessä ovat ne ainoat Venäjän naapurimaat, joiden kanssa Venäjällä ei ole ollut ongelmia. Kuten tilanteen nopea muutos rajalla osoittaa, tämä ongelmattomuus ei ole Venäjän ansiota. +++

Print Friendly, PDF & Email
Written by René Nyberg