”Venäjän aate” diplomaatin silmin Suurlähettiläs Antti Karppisen muistoseminaari

19.8.2016

On suuri kunnia saada muistella esimiestäni Antti Karppista, poikkeuksellista diplomaattia, joka opetti minulle, nuorelle virkamiehelle paljon. UMn itäosastolla oli erikoissuhde Anttiin ja Antilla erikoissuhde meihin kaikkiin Venäjää ja itää hoitaneisiin virkamiehiin. Antti oli Suomen Venäjän-tutkimuksen Grand Old Man. Antti Karppisen perspektiivi oli harvinainen. Kun Latvia jälleenitsenäistyi 1991, hän oli UM:n ainoa virkamies, joka puhui lättiä. Antti asui miehitetyssä Riiassa, kun Suomen lähetystö suljettiin 1940, ja hän oli läsnä kun Suomen suurlähetystö avattiin vuonna 1999. Arto Mansalan sanoin Antin vanhemmat muuttivat 1900-luvun alun mullistusten tieltä toisesta Itämeren maasta ja kaupungista toiseen.

Antin kielitaito oli poikkeuksellinen, sananmukaisesti old world eli Itämeren maailma, jota ei enää ole, mutta joka taas on syntynyt uudelleen vaikkain kovin erilaisena. Antti puhui sekä idiomaattista venäjää että saksaa, enkä ole vieläkään varma kumpaa hän osasi paremmin. Minun kanssa hän puhui usein saksaa, kuten teki myös Lennart Meri, joka mielellään puhui koulukieltään saksaa ja hieman hienostellen korosti, että kun virolaiset puhuvat suomea – mitä hän osasi erinomaisesti – niin siitä tulee jonkinlainen suomen kielen murre.

Antin Itämeren-maailman kielitaito on tänään ajankohtaisempaa kuin aikoihin. Tarkoitan Paasikiven kohtalon kolmiota Moskova-Berliini-Tukholma, joka 1990-luvulla oli kadota mielestä ja joku halusi korvata Berliinin Brysselillä. Jos tuota rakennelmaa haluaisi täydentää, niin siihen voisi lisätä vain Washingtonin. On toki historian oikku, että nyky-Venäjän ja nyky-Saksan johtajat osaavat kumpikin toistensa kieltä. Putin saksaa, jota hän KGB:n everstiluutnanttina hioi Dresdenissä ja Merkel venäjää, jossa hän voitti DDR:n koulujen venäjän kielen olympiadit. Olen usein laskenut leikkiä, että Merkel on Putinille se eurooppalainen johtaja, joka tietää, että he tietävät, että hän tietää, että he tietävät.

Leikki sikseen. Saksan ja Venäjän, Moskovan ja Berliinin suhteet ovat merkittävä tekijä koko Euroopan asetelmassa ja niiden vaikutus Suomeen ja Itämeren alueeseen on ratkaiseva.

Kun Antti Karppinen ilmoittautui suurlähettilään tehtävään Bonniin, niin hän oli ainoa hakija. Tätä on vaikea tänään ymmärtää tai edes usko todeksi, mutta näin se oli. Saksan liittotasavallan kehittyminen kypsäksi valtioksi, joka teki tiliä menneisyydestään ja kukisti terrorismin omassa maassaan, meni osin ohi Suomessa. Saksalaiset itse puhuivat mielellään Bonner Bescheidenheitista eli Bonnin vaatimattomuudesta, joka teki Saksalle hyvää. Kerrotaan, että kun liittokansleri Schröder ensi kerran näki uuden liittokanslerinviraston Berliinissä, hän totesi hämmentyneenä: ”Eikö tätä voisi saada numeroa pienempänä?” Saksa kykeni yhdistymään ja nousemaan Euroopan johtovaltioksi.

Riippumatta siitä osasiko Antti paremmin saksaa vai venäjää hänen poliittinen vaistonsa ohjasi hänet seuraamaan Venäjän kehitystä. Vuonna 1923 Altonassa, Hampurissa syntynyt Antti oli nähnyt Latvian miehityksen 1940, kirjoittanut ylioppilaaksi Berliinissä ja sotinut Suomen armeijassa jatkosodassa. Oikeastaan Antti oli filologi, mutta monista syistä hän ei jäänyt akateemiselle uralle vaan siirtyi Ulkoministeriöön ja Moskovaan suurlähetystöön lehdistöavustajan virkanimikkeellä. Tässä ominaisuudessa hän avusti suurlähettiläs Eero A Wuorta Novosibirskin neuvotteluissa 1961. Antti oli viimeinen elossa oleva henkilö, joka oli paikalla kun Kekkonen kohtasi Hruštšovin Itä-Siperiassa.

Ehdin olla vajaat kaksi vuotta Antin alaisena ja sijaisena, nuorena varakonsulina Leningradissa vuosina 1976–77. Tunsimme toisemme UM:stä, jossa olin Antin apurina ns. Saksan pakettia koskevissa neuvotteluiden toisessa osiossa eli neuvotteluissa SLT:n kanssa, kuten tasapuolisuuteen pyrkivä Suomi Saksan liittotasavaltaa silloin kutsui. Mutta Leningradissa jouduin tositoimiin. Ystävällisesti ja psykologisen taitavasti Antti pani minut tulkkaamaan. Nielaisin pari kertaa ja tein töitä käskettyä. Totesin jälkeenpäin, että Antin menetelmä oli tehokas ja muistutti tapaa, jolla Tehtaankadulla koulutettiin auttavasti suomea osaavia nuoria virkamiehiä – panemalla heidät tulkkaaman kakkostason valtuuskuntia. Jälki oli sen mukaista enkä ole ihan varma, että ainakaan aluksi selvisin kovin paljoa paremmin, mutta kokemuksena se oli ratkaiseva. Kieltä oppii vain sitä puhumalla ja lukemalla, ja sitä tuli Leningradissa tehtyä.

Luimme molemmat aamulla lehdet, joita ei nyky-Venäjään verrattuna ollut paljon, vertasimme lukemaamme ja toimitimme ahkerasti havaintojamme lähialueesta Helsinkiin. Muistan kuinka otin aikaa Leningradskaja Pravdassa julkaistun Leningradin mahtavan puoluejohtajan Romanovin suureen puheen lukemiseen. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli lukutehtävänä helppo, sillä poliittinen sanavarasto oli rajoitettua ja tyyli kanonista eli kuten ranskalaiset elegantisti asian ilmaisivat langue de bois, sananmukaisesti puista. Mutta minulle näiden puisevien tekstien lukeminen oli oman kielitaidon sujuvuuden mittari.

Antti ei ollut kiteyttäjä tai lyhyisiin analyyseihin pyrkivä. Sen sijan hänen kielitaitonsa ja syvällinen kulttuurin ymmärrys ja vanhan Venäjän sivistystraditio antoivat hänelle mahdollisuuden hyödyntää myös sitä valtavaa aineistoa, mukaan luettuna modernia kaunokirjallista, jota Neuvostoliitossa oli saatavilla. 1970-luku ei ollut helppoa aikaa eikä Neuvostoliiton ja sen yhteiskunnan perustavaa laatua olevien ongelmien analysointi ollut yksinkertaista. Antin kukoistus analyytikkona ja kirjoittajana osui hänen virkauransa jälkeiseen aikaan, jossa hän Itäosaston resident senior diplomatin ominaisuudessa perehtyi uuteen Venäjään ja kirjoitti enemmän kun koskaan aiemmin.

Antin ensyklopedinen osaaminen oli ainutlaatuista ja sen huomasi myös Mauno Koivisto. Hän kiinnitti huomiota Antin raportointiin Prahasta, joka oli merkittävä Itä-Euroopan hapertumisen havaintopaikka. Praha olikin Antin uran kolmas avainpaikka. Hän oli siirtynyt Prahasta Moskovaan maaliskuussa 1968 raportoituaan Prahan keväästä. Loppukesä 1968 oli dramaattista aikaa Moskovassa, kuten Antin alaisena toiminut Arto Mansala on kertonut. Lomalta palannut sls Hallama välitti lähetystölle presidentti Kekkosen erikoiskiitoksen raportoinnista. Myös Antin toinen kerta Prahassa, tällä kertaa suurlähettiläänä, osui saumakohtaan. Hän raportoi tarkasti Itä-Euroopan hermostuneista tunnelmista ja siirryttyään lähettilääksi Bonniin saattoi nojautua omakohtaisiin havaintoihinsa. Presidentti Koiviston erikoiskiitos raportoinnista oli perusteltua. Antin virkauran päätös Bonnissa, jona aikana myös Berliinin muuri murtui, oli monessa mielessä symbolinen. Hän koki paikan päällä sodan jälkeisen Euroopan suuren mullituksen, jonka jälkikaiku ei vieläkään ole vaimentunut. Neuvostoliiton ulkoisen ja sisäisen imperiumin romahtaminen ja Baltian maiden vapautuminen olivat mullistavia tekijöitä, joiden analysointiin Antti paneutui koko osaamisellaan ja energiallaan. +++

Print Friendly
Written by René Nyberg