Venäjä ei ole vieläkään toipunut Stalinin ajasta

Suomen Kuvalehti

René Nyberg

Stalin on taas ajankohtainen, tai pikemminkin aina ajankohtainen.

Princetonin yliopiston professori Stephen Kotkin tuli kuuluisaksi Etelä-Uralin terästeollisuuskaupungin Magnitogorskin syntyä kuvaavalla kirjallaan Magnetic Mountain(1977), jossa hän loi omintakeisen neuvostosivilisaation käsitteen.

Uusi kirja – Stalin. Volume I. Paradoxes of Power, 1878–1928 (Penguin Press 2014, 739 sivua) – on ensimmäinen osa kolmiosaista tutkimusta. Se päättyy Stalinin diktatuurin lujittumiseen ja päätökseen kollektivisoida maatalous voimakeinoin vuonna 1928.

Teos on kokonaisesitys Venäjän kehityksestä, jossa päähenkilö tarinan kehittymisen myötä nousee keskiöön. Näkökulma on kattava, mikä tekee kirjasta hämmästyttävän ajankohtaisen.

Se on ilmava kuvaus maasta ja ympäristöstä, jossa Stalin seuraa keisarillisen Venäjän uudistaja-pääministerien Sergei Witten ja Pjotr Stolypinin jalanjälkiä. Witten rakentama Siperian rata ennakoi Stalinin ”faaraomaisia” projekteja.

Jo Witte korosti Venäjän teollistumisen geopoliittista imperatiivia. Kotkinille Stalin on Stolypinin georgialainen inkarnaatio. Neuvostoliiton haaste ei poikennut keisarillisen Venäjän tai Putinin Venäjän haasteesta. Brutaali kansainvälinen järjestelmä pakotti modernisoimaan.

Bolševikkien vallankaappaus lokakuussa 1917 Pietarissa oli putsch, ja todellinen vallankumous tapahtui rintamalla. Talonpoikaissotilaat lähtivät kotiin ja valtasivat maata omistaneen eliitin maat.

Stalin ei suinkaan ollut Stolypinin ihailija, kuten Putin, joka on pystyttänyt Stolypinille patsaan Moskovan Valkoisen talon eli hallitusrakennuksen eteen. Stalin kohtasi Stolypinin luomat itsenäiset viljelijät Uuden talouspolitiikan eli NEP:n myötä.

Stalinin haaste oli sama kuin Stolypinin, Venäjän laajan maaseudun ja talonpoikien muodostama valtapoliittinen ongelma. Stolypin yritti integroida ”vahvat ja raittiit” talonpojat yhteiskuntaan.

Talonpoikien kapina ja nälkä pakottivat Leninin perääntymään sotakommunismista. Maailman johtavasta viljanviejästä oli tullut maa, jossa esiintyi kannibalismia. Siirtyminen NEP:iin oli pakkorauha, ”Brest-Litovsk talonpoikien kanssa”.

Kotkinin mukaan bolševikkien suuri saavutus oli yksityisestä maanomistuksesta tietoisen talonpoikaiston luominen. Stalinin vallankumous oli talonpoikien maanomistuksen peruuttaminen 1928–1930. Se oli vaikutukseltaan suurempi kuin Leninin kaappaus 1917.

Stalin pakotti talonpojat osaksi yhteiskuntaa, mutta tuhosi samalla Venäjän maaseudun, mistä Neuvostoliitto ei koskaan toipunut ja mikä yhä jäytää Venäjää.

Kotkin pohtii Stalinin kehitystä, valtavan kirjaston koonneen autodidaktin ylivertaisuutta kaikkiin vastustajiin nähden, jotka – kuten Trotski – aliarvioivat hänet.

Kotkin kiteyttää Stalinin persoonallisuuden kehittymisen Leninin testamenttiin, jonka kielteiset arviot Stalinin luonteenpiirteistä ahdistivat häntä koko 1920-luvun kestäneen valtataistelun ajan. Se toi esille Stalinin riivaajat, hänen vainoharhaisuutensa ja syyllistämisen tunteen sekä epäluulon joka ikistä kohtaan.

Tämä vahvisti hänen käsitystään omasta kohtalosta ja kutsumuksesta sekä terästi hänen rautaista päättäväisyyttään.

Jotakin tuttua on siinä asetelmassa, jossa Witte ja Stolypin taistelivat itsevaltiaan tsaarin sielusta. Romantisoiva Venäjä-kuvaus korostaa slavofiilien ja zapadnikkien eroa, mutta todellinen vastakkainasettelu koski kahden voimaryhmittymän, sisäministeriön eli tsaarin silovikkien sekä finanssiministe­riön taistelua hallitsijan huomiosta. Tiukka pitäytyminen rajoittamattomassa itsevaltiudessa teki autokratiasta toimimattoman ja rapautti valtion.

Stalinin nousu diktaattoriksi oli taistelua samojen voimien välillä, nyt bolševikkipuolueen sisällä.

Sorbonnessa väitellyt finanssiministeri Grigori Sokolnikov puolusti NEP:n myötä luodun uuden kultaruplan eli tšervonjetsin arvoa eikä uskonut suunnitelmatalouteen.

Hän puolusti yksityistä maanomistusta ja markkinataloutta, joka rohkaisisi keskisuuria talonpoikia, koska Neuvostoliiton teollistamisen rahoitus edellytti maatalouden tason nostamista ja viljan viennin lisäämistä.

NEP:n vastustajat pilkkasivat ”Stolypinin neuvostojärjestelmää”. Finanssiministeri hävisi taistelun.

Buharin syytti Stalinia ”nälänhädän organisoinnista”. Karkotet­tuaan vasemmiston puolueesta Stalin siirtyi itse ideologisesti vasemmalle ja repi teollistamisen edellyttämät varat talonpoikien selkänahasta pakkokollektivisoinnin avulla.

Jotakin tuttua on myös ku­vauksissa, joissa salainen poliisi, silloin nimeltään OGPU, myöhemmin NKVD, KGB, FSB, sekaantuu yritysten toimintaan.

Neuvostoliiton salaisen poliisin luoja Feliks Dzeržinski luonnehti syntynyttä järjestelmää loismaiseksi. Hän vertasi sitä Moskovan suuriruhtinaskunnan ”ruokintajärjestelmään” (kormlenije), jossa viranomaiset elävät yhteiskunnan kustannuksella, sen sijaan, että he palvelisivat sitä. Hän valitti, että OGPU:n paikallisosastot pidättävät ja kiristävät kauppiaita, jotka vain raatavat.

Tavatessaan myötämielisiä läntisiä journalisteja vuonna 1927 Stalin vertasi OGPU:a Ranskan vallankumouksen Yhteishyvän valiokuntaan. Hän vakuutti, että vallankumous on varmistettu. Elleivät vihamieliset kapitalistimaat saartaisi, Neuvostoliittoa ei tarvitsisi OGPU:a.

Kirjan ajankohtaisuus tulee esille monissa analogioissa.

Esimerkkinä käyköön Stolypinin vastaus syytökseen, että hän olisi luopunut ”Venäjän historiallisesta missiosta”. Stolypinin mukaan Venäjän heikko sisäinen tilanne ei salli aggressiivista ulkopolitiikkaa. Keisarillinen Venäjä häilyi läntisten liittoutumien ja messiaanisen kutsumuksen välissä.

Pjotr Durnovo (1845–1915), Stolypinin edeltäjä sisäministerinä ja hänen reformiensa vastustaja, pelasti tsaarinvallan verisillä mutta tehokkailla toimillaan 1905–1906.

Durnovo varoitti Nikolai II:a sodasta Saksaa vastaan. Hän arveli sen johtavan vallankumoukseen ja anarkiaan, joista keisarikunta ei selviäisi. Kuten Kotkin toteaa, Venäjän ”taantumukselliset voimat” ymmärsivät tulevan kumouksen seuraukset paremmin kuin Leninin tapaiset ammattivallanku­moukselliset.

Neuvostoliiton talous oli riippuvainen yhden hyödykkeen – viljan – vientituloista. Sen enempää öljy, sokeri, puutavara kuin turkiksetkaan eivät kyenneet korvamaan viljanviennin tuomia tuloja.

Pakkokollektivisoinnissa kaikki pantiin yhden kortin varaan, mutta Suuri lama pelasti Stalinin ja Neuvostoliiton. Venäjä vei viljaa, osti koneet piirustuksineen laman kourissa tuskailleilta länsivalloilta ja teollisti Neuvostoliiton väkisin.

Sota Ukrainassa ja välirikko lännen kanssa on, Kotkinin ilmaisua lainaten, ”uhkapeliä rautaisilla nopilla”.

Putinia ei, toisin kuin Stalinia, ahdista ideologinen pakkopaita, ellei siksi tulkita unelmaa ”venäläisestä maailmasta” (russki mir) ja euraasialaista missiota. Venäläisen satiirikon Saltykov-Štšedrinin sanoin: ”Viidessä vuodessa kaikki muuttuu Venäjällä, sadassa vuodessa ei mikään.”

Kirjoittaja René Nyberg on Suomen entinen Moskovan-suurlähettiläs.

Kirjoitus on ensi kerran julkaistu Kanavassa 4/2015. Suomen Kuvalehdellä ja Kanavalla on sama kustantaja Otavamedia ja yhteinen päätoimittaja.

Print Friendly, PDF & Email
Written by René Nyberg