Teologinen Aikakauskirja 3/2016

Vesa Hirvonen

René Nyberg – Viimeinen juna Moskovaan, Siltala 2015

Ollessaan vielä kouluiässä suurlähettiläs Réne Nyberg löysi vanhempiensa kirjahyllystä Hitlerin Taisteluni-teoksen. Kirjan nimilehdellä äiti toivottaa isälle mielenkiintoisia lukuhetkiä. Vuosi on 1941. Nybergin tiukattua asiaan selitystä äidiltä kirjan nimilehti katoaa.

Tällä tapauksella Suomen suurlähettiläänä muun muassa Moskovassa toiminut René Nyberg aloittaa teoksensa Viimeinen juna Moskovaan, jossa hän Max Jakobsonin tapaan yhdistää yleistä ja oman suvun historiaa.

Kirjasta käy ilmi, että Nybergin ja Jakobsonin kohtaloilla itse asiassa on useita yhtymäkohtia, ja jossain määrin diplomaatit ilmeisesti tunsivatkin toisensa. Nybergiä ja Jakobsonia yhdistävät samantapaiset vaiheet ulkoasiainhallinnon palveluksessa, mutta myös toisen vanhemman juutalaisuus. Heidän perheensä tekivät kuitenkin koko lailla erilaisen uskonnollisen ratkaisun: Jakobsonin luterilaissyntyinen äiti kääntyi isän uskontoon juutalaisuuteen, Nybergillä taas juutalaissyntyinen äiti kääntyi isän luterilaisuuteen.

René Nybergin äiti Feigo Tokazier (1910-2006) ja liikemies-isä Bruno (1907-1966) avioituivat Helsingissä vuonna 1937. Feigon perhe teki kaikkensa erottaakseen parin. Isä teki tyttärestään perättömän kavallusilmiannon poliisille ja telkesi hänet kotiin. Seuranneessa oikeudenkäynnissä isä tuomittiin vankilaan, mutta ilmeisesti sota säästi hänet edes siltä häpeältä.

Kun Feigo ei taipunut jättämään kristittyä miestään, hänet kirottiin, isä luki hänen puolestaan synagogassa kuolinrukouksen (kaddish) ja perhe piti suruajan, aivan kuten Šolom Aleichemin kuuluisassa Viulunsoittaja katolla -musikaalissa. René Nyberg vertaa äitinsä kohtelua kunniamurhaan. Sovintoa ei myöhemminkään tehty, ja äiti oli suvulle ilmaa Helsingin kaduilla.

Feigollä säilyi kuitenkin yhteys sukulaisiin Riiassa, ja suvun latvialaisen osan, erityisesti Mascha-serkun, kohtalosta muodostuukin Nybergin kirjan toinen sukuhistoriallinen näkökulma maailmantapahtumiin.

Natsien miehittäessä Latvian kesällä 1941 Feigon serkku Mascha pakeni Riiasta Neuvostoliittoon viimeisellä rajan yli päässeellä junalla. Kirjan nimi viittaa tähän tapahtumaan. Stalinin kyydityksiltä onnettomuudekseen säästynyt muu perhe murhattiin.

Maailmansodan jälkeen Mascha ja hänen miehensä palasivat tyhjään ja köyhään Riikaan, jossa he väliin saivat ”neuvostotaiteilijoina” nauttia etuoikeuksia, väliin kokea ilmiannettuina työkieltoa. 1970-luvun alussa Mascha miehineen pääsi muuttamaan Israeliin ja edelleen Saksan liittotasavaltaan, jonka pyrkimyksenä oli ”hyvittää jotakin, jota ei voi hyvittää”.

Nyberg laajentaa kuvauksensa sukunsa kohtalosta Venäjällä yleisemmin juutalaisten kohtaloon Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Valloitettuaan alueita lännestä tsaarin Venäjä hallitsi monimiljoonaista juutalaisväestöä, jota sorrettiin monin tavoin. Koulutus oli Venäjälläkin yksi juutalaisten selviytymisen salaisuuksista. Aleksandr Solženitsynin laatiman laajan juutalaisten historian mukaan juutalaiset kuuluivat ensimmäisiin, jotka ymmärsivät kaikkien, ei ainoastaan eliitin kouluttamisen merkityksen. Suomessakin koko kansan kouluttamisen merkitys on ainakin toistaiseksi ymmärretty.

Pogromit ajoivat juutalaisia keisarikunnasta, mutta myös erilaiset hallinnolliset määräykset, jopa uudistukset koituivat juutalaisten kohtaloksi. Maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä vuonna 1861 vei juutalaisilta maataloustuotteiden välittäjän tehtävän. Vuonna 1896 säädetty valtion viinamonopoli käynnisti massiivisen maastamuuton. Epäpyhä allianssi, Venäjän sisäministeri Vjatšeslav von Plehwe ja sionistijohtaja Theodor Herzl kannattivat yhtä innokkaasti juutalaisten lähtöä Venäjältä.

Nyberg toteaa, että kristinuskoon kääntyminen oli venäjänjuutalaisille yksi keino päästä juutalaisille asetetuista opiskelu- ja muista rajoituksista, vaikka kovin laajamittaista kääntyminen ei ollut. Solženitsynin mukaan helpointa oli kääntyä luterilaisuuteen. Runoilija Osip Mandelstam liittyi metodistikirkkoon Suomessa ja pääsi sen ansiosta Pietarin yliopistoon.

Sekä Venäjällä että muualla juutalaisia on syytetty milloin kapitalismista, milloin kommunismista. Kaupankäynnissä juutalaisilla onkin ollut monina aikoina huomattava asema, esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa 35 prosenttia Venäjän kauppiaista oli juutalaisia. Bolševikeissakin oli tunnetusti huomattava juutalaisedustus. Venäjän valkoiset väittivätkin, että neuvostovallan mahdollistivat juutalaiset aivot, latvialaiset pistimet ja venäläiset hölmöt.

Kolmas henkilöhistoriallinen näkökulma maailmanhistoriaan avautuu Nybergin itsensä kautta. Nuorena diplomaattina hän kokee ”Neuvostoliiton brutaalia charmia” Brezhnevin Neuvostoliitossa ja Suomen ulkoasiainhallinnossa. Käy ilmi, että Neuvostoliitossa toimineita suomalaisia diplomaatteja, ainakin Nybergiä, kiinnostivat muun muassa Suomen luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvottelut.

Nyberg toteaa, että neuvottelujen taustalla oli arkkipiispa Martti Simojoen oivallus, ettei Suomen kirkon tule lähteä Neuvostoliiton virittämään niin sanottuun kirkkojen rauhantoimintaan, vaan on parempi hakeutua suoraan yhteyteen Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Nyberg antaa arkkipiispa Simojoelle puhtaat paperit neuvostoyhteyksistä toteamalla, että ”Simojoen toiminta oli taitavaa sekä ulkopoliittisesti pätevää ja viisasta”.

Nyberg noteeraa myös oppikeskustelujen ”keskeytyksen” vuonna 2014. Hän ei kuitenkaan syyllistä siitä suomalaisia neuvottelijoita, toisin kuin jopa eräät suomalaispiispat. Oma käsitykseni on, että eväät päästä antropologiasta yhteisymmärrykseen Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa olivat olemattomat. Suomen kirkossa vallitsee yksimielisyys siitä, että kaikkien ihmisten ihmisarvo on luovuttamaton. Venäjän kirkon mukaan taas ihmisarvo on ansaittava, ja ihminen voi tuhota sen synnillisellä elämällään (Mikko Heikka: Vapaina ja tasavertaisina 2014, 134). Jos esimerkiksi homoilla ei venäläisortodoksien mukaan siis ole edes ihmisarvoa, yhteisen näkemyksen löytäminen Suomen luterilaisten kanssa on mahdotonta.

Sekä Venäjällä että Suomessa Nyberg tapasi äitinsä sukua ja alkoi miettiä omaa identiteettiään. Hänen perheensä ei juuri ollut toteuttanut juutalaista kulttuuria, eikä luterilaistakaan, mutta isä oli ollut kiinnostunut teosofiasta, ja vanhemmat olivat seurustelleet selvänäkijä Aino Kassisen kanssa. Venäjän vuodet vahvistivat Nybergin omaa kulttuuri-identiteettiä, jonka hän tunnistaa luterilaiseksi. Se on hänen mukaansa ”kaukana nykysuomalaisesta diskurssista, jossa kirkosta erotaan jopa mielijohteesta”.

Entä juutalaisuus? Nyberg kertoo saaneensa usein kuulla juutalaisilta ystäviltään (eikä vain heiltä), että juutalaisen äidin lapsi on juutalainen. Siihen hän ilmoittaa puolestaan todenneensa: ”Niin, teidän lakienne mukaan.” Muitakin vaihtoehtoja siis olisi, mutta kosmopoliitti Nybergin valinta on suomalainen luterilaisuus.

Print Friendly
Written by René Nyberg