KADETTIKUNNAN JA SUOMEN SOTATIETEELLISEN SEURAN TURVALLISUUSPOLIITTINEN SEMINAARI
Pohjolan turvallisuus – poliittiset ja sotilaalliset näkökulmat tarkastelussa
22 september 2016
Ylitin Neuvostoliiton ja Norjan rajan ensimmäistä kertaa 40 vuotta sitten kesäkuussa 1976 nuorena varakonsulina tarkastusmatkalla Leningradin-pääkonsulin eksekvatuuriin eli toimilupaan kuuluvaan Nikkelin eli Kolosjoen kaupunkiin. Jatkoin matkaa Svanvikin rajanylityspaikan kautta Kirkkoniemeen, jossa vuokrasin auton ja ajoin Norjan puoleista rajaa niin pitkälle kuin tietä riitti. Svanvikin kohdalla kiipesin rajavuorelle, josta avautui yllättävä näkymä: Norilskin kaivosyhtiölle kuuluva Kolosjoen nikkelisulatto ja kaupunki kuin tarjottimella. Vastaava näköala löytyy vain Imatralta, jossa heti Pelkolan raja-aseman jälkeen, mutta vielä Suomen puolella rajaa, koko Svetogorsk eli Enso tehtaineen näyttäytyy. Muita tällaisia lähinnä entiseltä Saksojen väliseltä rajalta tutuja kurkistusmahdollisuuksia ei pohjoisessa ole Narva – Iivananlinnaa lukuun ottamatta.
Norjasta tuli uudestaan Venäjän rajanaapur, kun Suomi luovutti Petsamon vuonna 1944 Neuvostoliitolle. Norjan ja Venäjän välinen yhteys on kuitenkin hyvin vanha. Pohjoisten alueiden kansat ovat vuosisatoja käyneet kauppaa. Tämä ns. Pomor-alue ulottui Pohjois-Norjasta Arkangeliin eli Vienanmerelle saakka. Ilmaisu Pomor on väännös venäjänkielestä ja tarkoittaa ”meren äärellä” (po morje). Kanssakäyminen oli vilkasta ja se synnytti jopa oman pidgin-kielen, pomorin kielen, jolla norjalaiset ja venäläiset aikoinaan kommunikoivat ja kävivät kauppaa.
Tuntuu itsestään selvältä, että Norjalla, kuten Suomella on monipuolinen Venäjä-agenda, joka sivuaa kansallisesti tärkeitä asioita. Näin on, mutta se mitä me emme tule ajatelleeksi on, että Ruotsilta tällainen kahdenvälinen agenda puuttuu. Suomen ja Ruotsin välinen kontrasti on ymmärrettävä, mutta se saa syvyyttä kun kuva laajenee Norjaan.
Näin jälkeenpäin ajatellen Nato-selvityksemme olisi hyötynyt laajemmasta Norjaa koskevasta tarkastelusta. Me sivuamme aihetta ja viittaamme Norjan haasteisiin, mutta emme paneudu syvällisemmin kolmen pohjoismaan Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteyksiin ja niiden kehittämisen mahdollisuuksiin, myös turvallisuuspoliittisesti.
Nordefco-yhteistyö sulkee pois yhteisen aluepuolustuksen. Tämä ei silti ole estänyt Suomen, Ruotsin ja Norjan ilmavoimia hyödyntämästä Cross Border Training -ohjelmassa väljän pohjoisen ilmatilan suomia mahdollisuuksia.
Ruotsin ylikierroksilla käyvän Nato-debatin heikkous on fiksoituminen välittömään uhkaskenaarioon eli eteläiseen Itämereen ja siellä Ruotsin ilmeiseen haavoittuvuuteen eli Gotlannin puolustukseen. Siksi kai Suomen F-18 Hornetit pari viikkoa sitten hyökkäsivät ja Ruotsin JAS 39 Gripenit puolustivat Gotlantia!
Jännitys Itämerellä on kasvanut ja Venäjän lisääntynyt sotilaallinen toiminta on hermostuttanut Baltian maat sekä haastanut Naton. Silti Itämeri ei ole Venäjän ja Lännen välien kiristymisen uusi ”neuralginen rintama”, kuten eräs ruotsalainen tarkkailija asian ilmaisi. Itämeri on heijastuma Ukrainan sodasta ja siksi sivunäyttämö, joka toki aiheuttaa hermosärkyä, sitä ei käy kiistäminen.
Venäjän ”taistelualueen eristämiskyky” eli A2/AD Kaliningradissa kuvaa tilannetta eteläisellä Itämerellä. Venäjä on luonut vastaavanlaisen suojakuvun myös Krimille, mutta sellainen löytyy myös Muurmannin rannikon sukellusvenetukikohtien ympäriltä, sekä Pietarista, kuten tieto S-400 SAM -ohjusten ryhmittämisestä Leningradin alueelle kertoo. Venäjän Pohjoinen laivasto puolestaan työntää vastaavaa merellistä eristämiskykyänsä yhä kauemmaksi Norjanmerelle ja Pohjois-Atlantille.
Nato-raporttimme peruslähtökohta on ilmaisu ”common strategic space”, jolla me kuvaamme Suomen ja Ruotsin keskinäisriippuvuutta. Suomi ei ole periferiaa, kuten edellinen Ruotsin selvitysmies asian ilmaisi. Tuore Ruotsin turvallisuutta käsittelevä raportti ilmaisee asian pehmeämmin. Suomi ei olisi Etelä-Itämeren kriisin episentrissä eli keskipisteessä. Eipä kai, mutta ei eteläinen Itämeri ole mikään eristynyt itsenäinen sotanäyttämö, jonka tapahtumat eivät heijastuisi muualle. Venäjän näkökulmasta Pietarin turvallisuus sekä erityisesti toisen iskun kyvyn varjeleminen ovat ydintehtäviä.
Pyrkimys lukita Suomen ja Ruotsin välinen yhteys automatiikkaan, on erheellinen ja vahingollinen. Mitään automattista ei ole, vaikka molempien päätökset vaikuttavat toinen toiseensa. Erot ovat olemassa, joskus ne ovat jopa perustavanlaatuisia ja vahvasti symbolisia. Ruotsi ei anna eikä pyydä takuita. Mutta silti Ruotsin pääministeri Stefan Löfven totesi Kultarannassa viime kesäkuussa, että puolustusyhteistyö Suomen kanssa tähtää operatiiviseen suunnitteluun bortom fredstid eli rauhan järkkymisen yli ulottuvaan tilanteeseen. Miksi puhua puolustusliitosta, kun ruotsalaiset eivät ole valmiita sopimukselliseen suhteeseen? Intensiivinen sotilaallinen yhteistyö ja varautuminen tilanteeseen bortom fredstida förhållanden, on paradigman muutos, kuten Ruotsin selvitysmies Krister Bringéus toteaa. Vastaavasti Suomen hallitus ei sulje pois mahdollisuutta tarvittaessa hakea Nato-jäsenyyttä. Se mahdollisuus on tietenkin myös Ruotsin hallituksella, joka ei kuitenkaan ilmaise asiaa näin.
Krister Bringéus toteaa osuvasti Suomesta:
Suomalaisessa järkeilyssä ajatellaan siis useita asioita samanaikaisesti, ilman että niitä välttämättä lausutaan äänen. Siitä huolimatta edellytetään, että ruotsalaiset kykenevät ne tulkitsemaan.
(I de finska resonemangen tänks alltså flera tankar samtidigt, utan att de nödvändigtvis uttalas. Man förväntar sig däremot att de kan tydas på svensk sida.)
Kaikkea ei aina tarvitse sanoa. It’s alright, if you don’t say so, sanovat amerikkalaiset. Tämä koskee yhtälailla Ruotsia. Moderaattien Hans Wallmark yritti viime viikolla Ruotsin valtiopäivillä saada puolustusministeri Peter Hultqvistin vastaamaan kysymyksen nauttiiko Ruotsi yhä Yhdysvaltain turvatakuita, kuten oli asianlaita Kylmän sodan aikana. Mutta Hultqvist väisti; miksi vastata ja miksi ylipäätään kysyä?
Norjan ja Suomen tilannetta ei voi suoraan verrata, sillä Norja on Naton perustajajäseniä, jonka läheisyys Muurmannin tukikohtaverkostoon on osa perusmaantiedettä. Kylmän sodan aikana Norja sääteli geopoliittista jännitystä ns. omaehtoisilla rajoituksillaan, joihin kuului sotaharjoitusten jäädyttäminen Itä-Ruijan alueella eli käytännössä Teno-joen itäpuolella. Silti Norja ja sen eteentyönnetyt tutka-asemat ja merivalvontakoneet näkevät syvälle Venäjän pohjoisalueille ja Muurmannin tukikohtiin. Neuvostoliiton romahdettua ja sen Pohjoisen laivaston ydinkäyttöisten alusten joutaessa romutettavaksi Norja loi järjestelmän, jossa se on osallistunut hylättyjen ydinreaktorien purkamiseen ja käytetyn ydinpolttoaineen talteenottoon. Kysymyksessä on merkittävä ja huomattavia resursseja vaatinut toiminta, joka osaltaan kertoo siitä, mitä norjalaiset osaavat ja miten Norja toimii suurvaltanaapurinsa kanssa.
Norjan kyky käsitellä suurvaltanaapuriaan on vuosien mittaan hioutunut ja osoittautunut toimivaksi. Barentsinmeren jakolinjasta neuvoteltiin lähes 50 vuottaa, ja kun se lopulta vahvistettiin silloisen presidentti Medvedevin Oslon vierailun yhteydessä 2010, oli tulos kompromissi. Sitkeiden neuvottelujen päättyminen tulokseen, jonka suotuisa suurpoliittinen ilmasto teki mahdolliseksi, oli norjalainen työvoitto.
Norjalla on pitkä agenda isoja, valtakunnallisesti merkittäviä kysymyksiä Venäjän kanssa. Barentsinmeren jakolinjasta sopiminen vaikuttaa lähinnä mannerjalustan hiilivetyjen hyödyntämisen toteuttamiseen. Aina ajankohtainen kysymys on Barentsinmeren bioresurssien suojelu ja hyödyntäminen.
Erityinen ja monimutkainen kysymys on Huippuvuoret, joka on osa Norjaa, mutta vuoden 1920 Pariisin-sopimuksen mukaan sen luonnonvarojen hyödyntäminen on sallittua myös kaikille sopimusosapuolille, myös Suomelle. Monilla mailla on Huippuvuorilla tutkimusasema tai muuta tieteellistä toimintaa. Yksin Venäjä, Neuvostoliiton seuraajavaltiona, on louhinut hiiltä vuodesta 1932 alkaen Barentsburg nimisessä venäläisessä kaivoskaupungissa. Kävin paikalla vuonna 1989 ja muistan köyhtyneen neuvostoyhteisön, joka sinnitteli Muurmanskista tuotujen elintarvikkeiden avulla ja nosti palkkansa osin valuutassa ns. kuponkeina. Silloin Arktikugol-firmalla oli toiminnassa myös toinen kaivos nimeltään Pyramiden, joka nyttemmin on suljettu. Huippuvuorten status on selvä, mutta eräiden kysymysten tulkinta on kiisteltyä, kuten kysymys saariryhmän talousvyöhykkeestä.
On aika yllättävää todeta, että Suomella ja Norjalla on monella tapaa enemmän yhteistä suhteessa suureen naapuriin kuin Suomella ja Ruotsilla. Siksi meidän on syytä kiinnittää enemmän huomiota Norjaan.
Mitä Arktikseen ja sen näkymiin tulee, niin Norja on eräs avainvaltioista. Esimerkiksi Hammarfestin kaupunki on hyötynyt erityisesti Snövhit-kaasukentän avaamisesta ja sen satama kilpailee Kirkkoniemen sataman kanssa. Kirkkoniemen toimivuudestaan tunnettu satama on kuitenkin yhä port-of-choice niille, jotka operoivat Barentsin- ja Karanmeren mannerjalustalla. Näin myös ExxonMobile tukeutui Kirkkoniemeen kun se ennen Ukrainan sodan vuoksi päätettyjä sanktioita etsi öljyä Karanmerellä Novaja Zemljan rannikolta. Myös Jamalin niemimaalle rakennettavan suuren LNG-terminaalin ja uuden Sabetan sataman rakennustöiden kannalta Kirkkoniemi on osoittautunut toimivaksi tukikohdaksi. Kontrasti Muurmanskin kaupungin satamaan on suuri. Kuolan vuonossa sijaitsevan Muurmanskin satama luotettavuus kärsii Venäjän Pohjoisen laivaston ajoittain määräämistä liikennerajoituksista.
Arktisten alueiden tulevaisuus voidaan kiteyttää kahteen merkittävään tekijään: Hiilivetyesiintymien hyödyntäminen ja jääolosuhteiden muuttumisen avaamat liikennenäkymät. Mutta tulevaisuus ei ole vielä täällä. Öljyn hinta tekee arktisten off-shore – esiintymien hyödyntämisen kannattamattomaksi. Myös liikenteen osalta on syytä korostaa, että Pohjoisen meritien eli Koillisväylän nykyisestä merenkulusta noin 90 % on Karanmeren purjehdusta eli laivaliikennettä Obille ja Jenseille, mm. Dudinkaan, joka on Norilskin kaivosten satama. Sen sijaan laivaliikenne idemmäksi tai päinvastainen liikenne Beringin salmen kautta länteen on vielä vähäistä. Sillä on tulevaisuutta mineraalivarojen ja hiilivetyjen kuljettamisessa, ei kuitenkaan tiukkoihin aikatauluihin sidotulle konttiliikenteelle. Jääolosuhteiden helpottamisen myötä tilanne kuitenkin muuttuu ja se voi muuttua nopeasti.
Suomen ”pääsy Jäämerelle” ja osallistuminen pohjoisten merialueiden taloudelliseen toimintaan edellyttää infrastruktuurin parantamista, ehkä jossakin vaiheessa jopa rautatieyhteyttä. Arktis kokonaisuudessaan on suurten näkymien ja tulevaisuuden aluetta. Yhteistyö Norjan kanssa on Suomelle avainkysymys. +++
