Suomi kuten Saksa – Venäjän modernisaatiokumppani

Saksalais-suomalainen kauppakamari
Offenbach
25.10.2010

Olisi kohtuutonta verrata Suomea Venäjään. Jo vertaaminen Saksaan ontuu. Väkiluvun epäsuhta on kaikkien tiedossa. Karkeasti laskien Suomen ja Venäjän suhdeluku on 1:30 vastaavasti Suomen ja Saksan 1:15.

Muistan kun vanhimmat tyttäreni aloittivat ummikkoina ranskankielisen koulun Brysselissä. Opetin tytöille, että Belgiassa on kaksi kertaa niin paljon asukkaita kuin Suomessa eli 10 miljoonaa, mutta Suomen pinta-ala on kymmenen kertaa suurempi kuin Belgian. Joku opettajista oli kuulemma nikotellut.

Epätavallisempi tapa verrata maita on yrittää hahmottaa niiden osuutta toisen osapuolen kauppakumppanina. Vielä 1970-luvun alussa Suomi oli Neuvostoliiton ylivoimaisesti suurin kauppakumppani markkinatalousmaiden joukossa. Vastaavasti Finnair oli ensimmäinen läntinen lentoyhtiö, joka sodan jälkeen aloitti säännölliset vuorolennot Moskovaan vuonna 1956.

Tilastollisesti Saksa on Venäjän suurin kauppakumppani, joskin Kiina on kuronut välimatkaa nopeasti umpeen. Muistan hyvin kun silloinen Venäjän pääministeri Mihail Kasjanov oli Suomessa kollegansa pääministeri Paavo Lipposen vieraana Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2001. Lehdistölle puhunut Kasjanov tarkasteli Suomen ja Venäjän kauppalukuja ja vertasi niitä yllättäen Venäjän ja Saksan vastaaviin. Hän totesi moittien, että Saksa on neljä kertaa Suomea suurempi kauppakumppani. Isäntien hörähdys sai Kasjanovin myöntämään, ettei tämä suhdeluku ollut oikeastaan huono.

Suomen osuus Venäjän kokonaisviennistä oli vuonna 2009 noin 3 % ja tuonnista runsaat 2 %. Suomi oli Venäjän 12. tärkein vientimaa ja 11. tärkein tuontimaa. Venäjän tilastokeskuksen tietojen mukaan Suomen ja Venäjän välisen kauppavaihdon arvo oli vuonna 2008 runsaat 22 mrd. USD ja vuonna 2009 runsaat 13 mrd. USD. Vastaavat luvut Saksan kohdalla ovat 67 mrd. USD sekä 40 mrd. USD. Näin mitattuna Saksa on noin kolme kertaa Suomea suurempi kauppakumppani Venäjälle. Venäjälle vievänä maana Saksa on kuitenkin noin viisi kertaa Suomea suurempi.

Suomen ja Venäjän välinen kauppa perustuu pitkälti suhteelliseen etuun ja toisiaan täydentäviin kaupan rakenteisiin. Suomen Venäjän viennin ja tuonnin rakenne on odotetunlainen – tuonti on energiaa ja raaka-aineita. Vienti puolestaan koostuu korkeasti jalostetuista teollisuustuotteista, elektroniikasta, koneista ja laitteista sekä elintarvikkeista. Suomi vie erityisesti Pietarin alueelle myös tuoretuotteita, muun muassa tuoretta maitoa. Venäjän vienti on tärkeää erityisesti suomalaisille pienille ja keskisuurille yrityksille. Suurilla yhtiöillä vienti Venäjälle on osittain korvautunut investoinneilla paikalliseen tuotantoon. Suuret suomalaisyhtiöt vievät tavaraa Venäjälle paljon myös muualta kuin Suomesta, esimerkiksi Nokian kännykät tulevat Unkarista ja Koneen hissit Kiinasta. Suomi on investointitavaroiden tuottaja, jonka vientiin kriisin vaikutus on tunnetusti ollut suurempi kuin paljon kulutustavaraa tuottavilla mailla.

Mielenkiintoista on tarkastella investointeja. Ulkomaiset investoinnit Venäjälle ovat yhä kansainvälisesti katsoen suhteellisen vähäisiä. Ne kalpenevat Kiinan vastaavien lukujen rinnalla. Sama koskee Keski- ja Itä-Eurooppaa. Suomi on väkilukuun suhteutettuna selvästi suurin investoija Venäjällä. Suomalaiset yritykset ovat myös merkittäviä työllistäjiä Venäjällä, etenkin Luoteis-Venäjällä.

East Officen arvion mukaan suomalaisten yritysten Venäjälle tekemien investointien kumulatiivinen arvo on 7-8 mrd. euroa. Suurin yksittäinen investointi, noin 3 mrd. euroa, on Fortumin sijoitus Venäjän sähkö- ja lämmöntuotantoon. Uralilla ja Länsi-Siperiassa toimivan TGK-10:n hankkiminen Fortumin omistukseen oli historiallinen investointipäätös, jota Suomessa aluksi arvosteltiin. Itse olen vakuuttunut siitä, että Fortumin investoinnin suurin riski on maariski. Vastaavia 3 – 4 mrd. euron investointeja Venäjän energiatuotantoon ovat tehneet vain E.on ja Enel.

Muut suomalaisinvestoinnit ovat pääosin suuntautuneet rakentamiseen, kauppaan ja logistiikkasektorille. Suomalainen YIT on Venäjän suurin ulkomainen asuntorakentaja, KESKO on markkinajohtaja Pietarin rautakaupassa ja Fazer on tuotemerkillään ”Hlebnyj Dom” mullistanut Pietarin leipämarkkinat Suomen Posti (Itella) on tavallaan seurannut Saksan Postin kansainvälistymisen (DHL) esimerkkiä laajentuen aggressiivisesti Venäjälle yritysostolla, jonka myötä se kohosi Venäjän johtavaksi varastologistiikan tarjoajaksi.

On kiinnostavaa huomata, että Venäjän osalta investointiemme sektorirakenne on päinvastainen kuin Suomen investoinneissa Eurooppaan, Amerikkoihin tai kauemmas Aasiaan (Kiina, Intia jne).

Muiden päämarkkinoiden osalta suomalaisten investoinnit ovat keskittyneet tehdasteollisuuteen: paperi- ja sellutehtaisiin (UPM ja Stora Enso), elektroniikkateollisuuteen (Nokia) sekä konepajoihin KONE, Konecranes, Metso, Wärtsilä,). Venäjälle Suomen tehdasteollisuuden johtavat toimijat eivät toistaiseksi ole eräin poikkeuksin (Nokian Renkaat, Rautaruukki) juurikaan halunneet investoida, vaan ovat pitäytyneet perinteisessä tavarakaupassa.

Onko siis niin, että Venäjälle kannattaa investoida vain palveluiden ja kaupan alueella, jolloin ei voi valita vientikauppaa, vaan on pakko tulla paikan päälle, jos haluaa myydä?

Yleisesti Venäjän saamien ulkomaisten investointien suhteellisesti pieni määrä kertoo esteistä, jotka ovat hyvin tiedossa. Samat syyt vaikuttanevat ainakin osaltaan myös siihen, miksi Suomen teollisuus on useimmiten edelleen valinnut kaupankäynnin investointien sijaan silloin, kun se on mahdollista. Venäjä on liiketoiminnan kannalta monessa suhteessa vaikea markkina ulkomaisille toimijoille. Vaikka Venäjä on markkinatalous, se ei ole oikeusvaltio. Korruptio on pitkälti institutionalisoitunut osaksi taloutta ja yhteiskuntaa ja valitettavasti kasvava ilmiö. Investointien ja kaupankäynnin oikeudellinen turva on yhä puutteellinen, vaikka ulkomaiset yritykset ovat kyenneet ajamaan menestyksellisesti erityisesti verojuttuja venäläisissä tuomioistuimissa.

Merkittävä investointieste on Venäjän WTO-jäsenyyden viipyminen mikä rajoittaa erityisesti suurten pörssiyritysten investointipolitiikkaa ja mahdollisuuksia investoida Venäjälle. Kaikki Venäjän eurooppalaiset kauppakumppanit, niin Suomi kuin Saksa, haluavat nähdä Venäjän mahdollisimman nopeasti WTO:n jäsenenä. Syys-lokakuun vaihteessa käydyissä WTO-neuvotteluissa saavutettiin merkittäviä askelia Venäjän jäsenyyden kannalta. East Officen hallitukselle Moskovassa 5. lokakuuta puhunut Anatoli Tshubais oli optimistinen. WTO-jäsenyyden vankkoihin kannattajiin kuuluva Tshubais katsoi Venäjän ja Yhdysvaltain saavuttaneen läpimurron. Hänen mukaansa WTO-jäsenyys on nyt ensimmäistä kertaa todella näköpiirissä.

WTO-jäsenyys on Venäjän talouden modernisoinnin kannalta looginen ja välttämätön askel. WTO-jäsenyys myös avaa käytännön mahdollisuuden EU:n ja Venäjän välisen modernisaatiokumppanuuden kehittämiselle. Se avaa myös tien EU:n ja Venäjän vapaakauppasopimukselle.

Käsite modernisointikumppanuus on peräisin Saksan ja Venäjän taloussuhteista. Tekijänoikeutta ei voi kiistää. Modernisaatio kuvaa Venäjän todellisia tarpeita niin taloudellisesti kuin poliittisesti ja kiinnostaa Suomea ja muita Venäjän merkittäviä eurooppalaisia kauppakumppaneita. Huomattava määrä Venäjän keskeisistä valtiojohtoisista hankkeista sisältää vahvan modernisointielementin. Erinomainen esimerkki modernisointikumppanuudesta on Skolkovo, Moskovan ulkopuolelle nouseva tiede- ja teknologiakeskus, jonka on tarkoitus toimia laboratoriona sekä katalysaattorina uudistettaessa Venäjän tutkimustoimintaa. Nokia on Skolkovon perustajajäseniä ja Nokian sekä Nokia Siemens Networksin tarkoituksena on avata alueella tutkimusyksiköitä.

Toinen esimerkki modernisointikumppanuudesta on energiatehokkuusyhteistyö. Toimin itse suomalaisvenäläisen energiaklubin puheenjohtajana. Venäjä on parhaillaan solmimassa vastaavanlaisia kumppanuuksia eri maiden kanssa. Saksa on jo perustanut ”Rudea” nimisen yhtiön, joka keskittyy nimenomaan energiatehokkuushankkeisiin. Suomen lisäksi Ranska ja Tanska sekä Italia ovat hyvin pitkällä toiminnan käynnistämisessä.

Venäjän lähtökohta energiatehokkuusyhteistyön hankkeissa Suomen kanssa on hyvin käytännönläheinen. Venäjä on aivan liian riippuvainen halvaksi hinnoitellusta kaasusta. Se ei toistaiseksi hyödynnä huomattavia turve- ja biomassavarojaan vaan esimerkiksi kuljettaa syrjäseuduille, jopa taigalle, raskasta polttoöljyä tai hiiltä tuottaakseen vanhentuneissa voimaloissa syrjäisten kylien ja kaupunkien tarvitsemaa lämpöä ja sähköä.

Muistan itse kiertäessäni syksyllä 2003 Irkutskin alueen valtavia, suomalaisten neuvostoaikana rakentamia sellu- ja paperitehtaita törmänneeni keskellä luonnonkaunista lehtikuusimetsää, syvällä Itä-Siperian taigassa metsurien asutukseen, jonka tarvitsema energia tuotettiin hiilellä. En tarkistanut, oliko se rusko- vai kivihiiltä, mutta hiiltä kuitenkin, syvällä metsässä. Kehityspotentiaali etenkin alueellisesti on Venäjällä merkittävä.

Esimerkkejä riittää. Suomen ja Venäjän energiatehokkuusyhteistyön keskeisiä hankkeita on nimenomaan biomassan käytön lisääminen ja turvevarojen sekä metsähakkuujätteiden hyödyntäminen. Tämä edellyttää paitsi turpeen osalta ympäristön huomioonottavaa nostoteknologiaa myös koko metsäteollisuuden tuotantoketjun modernisointia. Ratkaisevaa on kuitenkin moderni polttoteknologia, uuden sukupolven kattilat yms., jotka ovat ympäristöllisesti ja tehokkuudeltaan ylivertaisia. Venäjän kokonaistalouden kannalta kysymys on alihinnoitetun kaasun säästämisestä sekä energiahuollon luonnollisesta hajasijoittamisesta.

Viittasin jo Fortumin merkittävään investointiin Venäjän energiatuotantoon. Fortum, joka on valtioenemmistöinen pörssiyhtiö, on maailman suurimpia yhdistetyn lämmön ja sähkön (CHP, Combined Heat and Power) sekä kaukolämmön tuottajia. Fortum on tiiviisti mukana Venäjän energiasektorin tehokkuuden kehittämisessä.

Suomi on maailman johtavia CHP-maita vahvan metsäteollisuuden ansiosta. CHP:n osuus Suomen sähkön tuotannosta on noin 30 %, mikä on kansainvälisesti korkea luku. Sellutehdas tuottaa aina enemmän energiaa kuin kuluttaa, mutta paperitehtaan osalta tilanne on päinvastainen. Todettakoon, että uusiutuvien energialähteiden osuus energian loppukulutuksesta on Suomessa kehittyneen metsäteollisuuden ansiosta niinkin korkea kuin 28 %. Tavoitteena on nostaa se 38 % tasolle vuoteen 2020 mennessä.

Venäjän energiatuotanto huutaa uudistamista. Ilman vuonna 2008 aloitettua historiallista energian tuotannon privatisointia Venäjä tuskin olisi kyennyt houkuttelemaan niitä pääomia, joita valtavan maan erittäin huonoon kuntoon päässeen energiainfrastruktuurin modernisointi edellyttää. Uudistusten tarvetta korostetaan poliittisissa puheissa sekä federaatio- ja aluetason kehityshankkeissa mutta käytännön toteutus on vasta alussa.

Työmaata modernisoinnille riittää, siitä me olemme kaikki yhtä mieltä. Osallistuin syyskuun alussa Irkutskissa Baikalin talousfoorumiin. Infrastruktuuriin keskittyneen pyöreän pöydän pääalustajat olivat Venäjän liikenneministeri sekä Kiinan kansallisen kehityksen ja reformikomission varapuheenjohtaja, joka on myös Kiinan energiaviraston johtaja. Vieras viittasi kiinalaiseen sananlaskuun, että jos haluat tulla rikkaaksi, niin rakenna tie. Selventääkseen vielä sanomaansa hän lisäsi, että Kiinan modernisointipolitiikan ydin on infrastruktuurin rakentaminen. Hän viittasi muun muassa maiden yhteiseen rajajokeen Amuriin ja totesi, ettei maiden välisen joen yli ole rakennettu vielä yhtään siltaa. Viesti oli selvä.

Vaikka Siperian ja Venäjän Kaukoidän infrastruktuuriongelmat ovat jättiläismäisiä, riittää tekemistä myös Uralin länsipuolella. Venäjän Suomen-vastainen raja on maan parhaiten toimiva ja teknisesti varustettu raja, ja Suomen logistinen osaaminen on maailman johtavaa tasoa. Ensi joulukuussa otetaan käyttöön ensimmäinen moderni nopeajunayhteys, joka ylittää Venäjän valtakunnanrajan, ja jossa rajamuodollisuudet hoidetaan nykyajan vaatimuksia vastaavalla tavalla, nimittäin liikkuvassa junassa. Helsingin ja Pietarin välillä liikennöi aluksi kaksi ja ensi kesänä neljä junaparia, jotka käyttävät matkaan 3.5 tuntia entisen 5,5 tunnin sijaan. Parin vuoden kuluttua matka-aika supistuu 3 tuntiin. Moderni junayhteys mullistaa turismin ja sallii uudenlaisen kanssakäymisen. Kauniin ”Allegro” nimen saaneen junan omistaa Suomen ja Venäjän rautatieyhtiöiden yhteisyritys ja sen liikennöinnistä vastaavat Suomen VR ja Venäjän RZD yhdessä. Kallistumisteknologialla (Neigezug) varustetut junat toimittaa Alstom, jonka Pendolino-junat ovat Suomen rautateiden VR:n peruskalustoa. Todettakoon, että Moskovan ja Pietarin sekä Moskovan ja Nizhnyi Novogorodin välillä liikennöivät ”Sapsan” nopeajunat ovat Siemensin valmistamia.

Uuden nopeajunayhteyden avaaminen korostaa entisestään Suomen kaakkoisrajan toimivuutta. Niinpä Pietarin lentokentän, jonka modernisoinnista ”Fraport” vastaa, todellinen kilpailija on Helsingin lentokenttä. Helsingistä on ylivertaiset yhteydet paitsi Eurooppaan ennen muuta Aasiaan. Finnairilla on tällä hetkellä Lufthansan ja British Airwaysin jälkeen eniten suoria lentoyhteyksiä Aasiaan. Finnairilla on suora lento Moskovan ja Pietarin lisäksi myös Jekaterinburgiin.

Pietari ja koko Luoteis-Venäjä ovat maan infrastruktuurin solmukohtia. Pietari on Venäjän ja koko Itämeren alueen suurin satama. Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Primorsk (Koivisto) on Venäjän suurin öljynvientiterminaali. Saksaan, Greifswaldiin ulottuva Nord Stream -kaasuputki sukeltaa mereen Viipurin luona. Murmanskin jäätön rannikko on myös koko Venäjän arktisen merenkulun keskus. Sieltä tullaan huoltamaan myös Barentsinmeren suuret hiilivetyesiintymät kuten Shtokman, jonka hyödyntäminen saattaa kuitenkin siirtyä ensi vuosikymmenelle, mikäli tilanne Amerikan markkinoilla ei merkittävästi muutu liuskekaasun osalta.

Shtokmanin hyödyntäminen edellyttää erittäin suuria investointeja Murmanskin ja koko Kuolan alueen infrastruktuuriin. Energiasektorin ja siihen liittyvän infrastruktuurin kehittämisessä Venäjällä on tulevaisuudessa edessä merkittävät investoinnit, joihin se tarvitsee ulkomaista teknologista osaamista ja tietotaitoa.

En malta lopuksi olla kajoamatta erääseen energian tuotantomuotoon, joka on aina ajankohtainen Saksassa, ja jossa Suomen ja Venäjän välinen yhteistyö on määräävällä tavalla vaikuttanut Suomen ratkaisuihin ja omaksuttuun hallintokäytäntöön. Tarkoitan ydinvoimaa. Vaihdoin viime kesänä Pietarin talousfoorumissa muutaman sanan Arevan vaikuttavan toimitusjohtajan Anne Lauvergeonin kanssa meneillään olevasta ja pahoin viivästyneen EPR reaktorin, Olkiluoto 3 toimituksesta. Mme Lauvergeonin ympärille oli kerääntynyt joukko suomalaisia teollisuusjohtajia. Hänellä oli kaksi osuvaa huomiota – ei enää koskaan avaimet käteen toimituksia sekä väite, että STUK eli Suomen ydinturvaviranomainen olisi suunnitellut ”re-designed” Olkiluodon uudestaan.

Saatoin kertoa ”Atomic-Anne’:lle”, että STUK on eräs pysyvimpiä esimerkkejä onnistuneesta suomalais-neuvostoliittolaisesta yhteistyöstä. Kun presidentti Urho Kekkonen oli sopinut Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosyginin kanssa, että Suomi tilaa ensimmäisen ydinvoimalansa Neuvostoliitosta Suomi teki kaksi perustavaa laatua olevaa päätöstä. Reaktori pitää varustaa suojakuvulla, jollaisia neuvostoreaktoreilla ei ollut mutta joka oli lännessä perusvaatimus. Toinen päätös koski itsenäisen ydinvoimaturvallisuusviraston eli STUKin perustamista ja sille annettavia erittäin suuria valtuuksia. Vuosina 1977 ja 1980 käyttöönotetut Loviisa I ja II saivat lempinimekseen ”Eastinghouse” tarjouskilpailun hävinneen Westinghousen nimeä mukaillen. Sitä paitsi voimalan säätötekniikan toimitti Siemens. Seuraavat kaksi ydinvoimalaa tilattiin Suomeen 1980-luvulla ruotsalaiselta ASEA Atomilta.

Loviisan reaktorien toimivuus on maailman huippuluokkaa. Voimalaa kuvaa parhaiden sen luotettavuusindeksi. Sen teho on vuosikymmenien aikana ollut jatkuvasti yli 90 % – luku, joka hakee vertaistaan. Loviisan kahden reaktorin korvaaminen ajankohtaistuu 2020-luvulla. Eli myös Suomen seuraavalla hallituksella, joka valitaan huhtikuun 2011 vaalien jälkeen, on edessään ydinvoimapäätös.

Suomen hallituksen päätös kesäkuussa 2010 antaa lupa kahden uuden ydinvoimalan rakentamiselle herätti maailmalla huomiota. Voin hyvin ymmärtää erityisesti saksalaisten kysymyksiä, sillä keskustelu Saksassa on kääntynyt täysin toiselle raiteelle ja sitä leimaa syvä teknologiaskeptisyys. Mutta Suomen hallituksen historiallinen päätös ei ollut pelkkä ydinvoimapäätös. Hallitus teki eurooppalaisittain katsoen erittäin mittavan kokonaisenergiapäätöksen, johon kuuluu myös huomattava osa uusiutuvaa energiaa.

Itse uskon, että Suomen pragmaattinen suhtautuminen ydinvoimaan johtuu siitä, että olemme ratkaisseet ydinvoimajätteen loppusijoituksen. Suomen hallitus päätti vuonna 1983 ydinjätteen loppusijoittamisesta syvälle peruskallioon alkaen vuodesta 2020. Eduskunta hyväksyi hankkeen vuonna 2001 äänin 159-35. Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomen eduskunta teki periaatepäätöksen Olkiluoto3:n eli ns. FIN5 voimalan rakentamista vuonna 2002 äänin 107-92. Vastaava äänestystulos kesällä 2010 Fennovoiman voimalan osalta oli 121–71. E.on on siinä vähemmistöosakkaana.

Suomen moderni teollisuus on energiaintensiivistä ja siksi se tukeutuu ydinvoiman lisäksi kasvavassa määrin myös uusiutuvaan energiaan, jonka tukemiseen suunnataan satoja miljoonia euroja. Meneillään on merkittäviä teknologisia hankkeita puupohjaisten polttoaineiden kehittämiseksi. Tulevana vuonna ratkeaa minne ja milloin biojalostamo rakennetaan Suomen ja EU:n tuella.

Print Friendly, PDF & Email
Written by René Nyberg