Suomi ja Ruotsi toimivat näennäisen epäloogisesti

Maiden turvallisuuspolitiikan painotuksissa on eroja, mutta kumpikin hyötyy yhteistyöstä.

Helsingin Sanomat 28.10.2016
René Nyberg

SUOMESSA JA RUOTSISSA julkaistut turvallisuuspoliittiset selvitykset ovat kirkastaneet kuvaa maiden välisistä eroista ja yhtäläisyyksistä.

Suomen Nato-selvityksen avainkäsite on ”yhteinen strateginen alue”. Se viittaa läheisyyteen ja keskinäiseen riippuvuuteen: Suomen ja Ruotsin päätökset vaikuttavat toisiinsa. Ruotsissa keskustelu on kuitenkin erilaista kun Suomessa ja avoimen puoluepoliittista.

Puheet Suomen ja Ruotsin ratkaisujen keskinäisestä automatiikasta ovat erheellisiä. Kumpikin maa tekee omat päätöksensä kansallisista eduistaan lähtien.

RUOTSI lähtee turvallisuuspolitiikkansa vahvistamisessa takamatkalta. Kylmän sodan päätyttyä Ruotsi ajoi alas oman puolustuksensa luopuen aluepuolustuksesta ja asevelvollisuudesta. Jäljelle jäivät kuitenkin perinteisesti vahva aseteollisuus, suorituskykyiset ilmavoimat, iskukykyiset merivoimat huippusukellusveneineen ja maailmanluokan tiedustelukyky.

Suomen vahvuus on aluepuolustus. Heikkoudet ovat materiaalisia. Myös valmiuden kohottaminen on hidasta. Tulevan tiedustelulain yksityiskohdat ovat vielä auki.

Ruotsissa keskustelua hallitseva kysymys Etelä-Itämeren tilanteesta saa Suomen näyttämään maan ääreltä. Etelä-Itämeri ei ole erillinen sotanäyttämö tai uusi Venäjän ja lännen välinen rintama. Toiminta Itämerellä on heijastuma Ukrainan sodasta ja siksi sivunäyttämö. Mutta syyskuussa pidetyissä sotaharjoituksissa Suomen Hornetit hyökkäsivät Gotlantiin ja Ruotsin Gripenit puolustivat saarta.

SOTILAALLISEN toiminnan lisääntyminen Itämerellä heijastuu laajemmalle. Itämeri sivuaa Venäjän ydinalueita, Pietaria ja Murmanskin rannikkoa.

Venäjällä koko Itämeri näyttäytyy Pietarin ja Pietarin seudun näkökulmasta. Etelä-Itämerta ei voi erottaa laajemmasta kokonaisuudesta.

Venäjän luoma kyky eristää taistelualue eri asejärjestelmillä on merkittävä sotilaallinen tekijä. Venäjä toimii näin Kaliningradissa, Krimillä, Syyriassa, Pietarissa ja Murmanskissa. Pohjoisessa Venäjän pyrkimyksenä on toisen iskun kyvyn suojan työntäminen aina Norjanmerelle saakka.

Tieto S-400-ohjusten ryhmittämisestä Suomen rajan suunnalle Leningradin alueella on osa tätä kokonaisuutta. Asia liittyy myös ohjustorjuntaan, jonka rajoittamisesta Venäjä ja Yhdysvallat eivät ole kyenneet sopimaan.

SUOMEN JA RUOTSIN eroihin vaikuttavat maantieteen ohella historiallisten kokemusten erot. Ne heijastuvat suoraan nykyisiin arvoihin.

Pragmaattisuus on Suomen uskontunnustus. Hengissä pysymisen vaisto määrittelee yhä Suomen identiteetin. Ruotsissa ideologisväritteinen maailmankuva on työntänyt taustalle toisen maailmansodan ja kylmän sodan pragmaattisuuden.

Kaksisataavuotinen puolueettomuusperinne kuuluu yhä ruotsalaiseen identiteettiin. Siksi osa ruotsalaisista kannattaa mielipidekyselyissä sekä puolueettomuutta että liittymistä Natoon.

Tämä selittää turvallisuuspolitiikan eroja. Ruotsin selvitysmiehen Krister Bringéuksen mukaan Suomen ja Ruotsin sotilaallinen yhteistyö merkitsee kuitenkin perinteisen oppirakennelman muuttumista.

Ruotsin pääministeri Stefan Löfven totesi kesäkuussa Kultarannassa, että sotilaallinen yhteistyö Suomen kanssa tähtää operatiiviseen suunnitteluun sellaisissakin tilanteissa, joissa rauha järkkyy. Innokkaimmat ehtivät Suomessa jo toivoa puolustusliittoa muistamatta, ettei Ruotsi anna eikä pyydä takuita. Tämä ei kuitenkaan estä sotilasyhteistyön kehittämistä askel askeleelta.

NÄENNÄISEN epäloogista on myös Suomen ja Ruotsin suhtautuminen Nato-jäsenyyteen, vaikka molempien maiden puolustusvoimat ovat yhteensopivia Naton kanssa. Ruotsin hallitus ei harkitse jäsenyyttä, mutta Suomen hallitus ei sulje pois Nato-jäsenyyden mahdollisuutta.

Ruotsin kiinnostus sotilaallisen yhteistyöhön kertoo, ettei Suomi ole ainoa yhteistyöstä hyötyvä osapuoli. Joka tapauksessa strategisen syvyyden kasvu vahvistaa yksiselitteisesti Suomen asemaa.

Turvallisuuspolitiikan on oltava pitkäjänteistä. Sillä ei ole päätepistettä, lopullista ratkaisua.

Suomella on ratkaisematon geopoliittinen ongelma, jonka vaikeasti ennustettavasti käyttäytyvä naapurimaa aiheuttaa. Kun dilemmaa ei voi ratkaista, sitä on kyettävä hallitsemaan.

Artikkeli kokonaisuudessaan

Turvallisuuspolitiikan paradigmat, dilemmat ja paradoksit

Suomessa ja Ruotsissa julkaistut turvallisuuspoliittiset selvitykset ovat kirkastaneet kuvaa eroista ja yhtäläisyyksistä. Ilmaisu Common strategic space on Suomen Nato-selvityksen avainkäsite. Se viittaa läheisyyteen ja keskinäiseen riippuvuuteen eli tosiasiaan, että Suomen ja Ruotsin päätökset ja toimet vaikuttavat toinen toiseensa. Sen sijaan puheet automatiikasta ovat erheellisiä. Molemmat maat tekevät omat päätöksensä lähtien kansallisista eduistaan.

Keskustelu Pohjanlahden toisella puolella on erilaista. Ruotsin väittely on avoimen puoluepoliittista. Ruotsi lähtee takamatkalta turvallisuuspolitiikkansa vahvistamisessa. Se ajoi alas oman puolustuksensa Kylmän sodan päätyttyä luopuen aluepuolustuksesta ja asevelvollisuudesta. Jäljelle jäi kuitenkin:

  1. perinteisesti vahva aseteollisuus;
  2. suorituskykyiset ilmavoimat;
  3. iskukykyiset merivoimat huippusukellusveneineen;
  4. maailmanluokkaa oleva tiedustelukyky.

Suomen vahvuus on aluepuolustuksen sisältämä pelote estää Suomen alueen hyväksikäyttö – deterrence by denial.

Suomen heikkoudet ovat materiaalisia sekä valmiuden kohottamisen hitaus. Myös tulevan tiedustelulain yksityiskohdat, erityisesti tiedonhankintakeinojen osalta ovat vielä auki.

Ruotsin keskustelua hallitseva kysymys Etelä-Itämeren tilanteesta saa Suomen näyttämään maanääreltä eli periferialta. Tämä on kuitenkin harha. Etelä-Itämeri ei ole oma itsenäinen sotanäyttämö. Se ei ole uusi Venäjän ja Lännen välinen neuralginen rintama, kuten eräs ruotsalainen tarkkailija asian ilmaisi. Toiminta Itämerellä on heijastuma Ukrainan sodasta ja siksi sivunäyttämö. joka toki aiheuttaa hermosärkyä, sitä ei käy kiistäminen. Siksi Suomen F-18 Hornetit hyökkäsivät ja Ruotsin JAS 39 Gripenit puolustivat Gotlantia syyskuussa.

Sotilaallisen toiminnan lisääntyminen Itämerellä heijastuu laajemmalle. Sillä Itämeri sivuaa Venäjän ydinalueita Pietaria ja Muurmannin rannikkoa. Venäjän kannalta koko Itämeri näyttäytyy Pietarin ja Pietarin seudun valossa. Etelä-Itämerta ei voi erottaa laajemmasta sotilasmaantieteellisestä kokonaisuudesta.

Venäjän luoma kyky eristää taistelualue – A2/AD – eri asejärjestelmillä on merkittävä sotilaallinen tekijä. Venäjä toimii näin paitsi Kaliningradissa myös Krimillä, Syyriassa ja Pietarissa sekä Muurmanskissa. Pohjoisessa pyrkimys on toisen iskun kyvyn suojan työntäminen aina Norjanmerelle saakka. Tieto S-400 SAM ohjusten ryhmittämisestä Suomen rajan suunnalle Leningradin alueelle, on osa tätä kokonaisuutta. Se liittyy myös ohjustorjuntaan, jonka rajoittamisesta Venäjä ja Yhdysvallat eivät ole kyenneet sopimaan.

On luonnollista, että Suomella ja Norjalla on laaja ja poliittisesti merkittävä kahdenvälinen agenda rajanaapurinsa Venäjän kanssa. Nato-jäsenyys on Norjan keino hallita omaa dilemmaansa eli suurvaltanaapurin muodostamaa ratkaisematonta ongelmaa. Sen sijaan on yllättävää, ettei Ruotsilla ole vastaavaa tähdellistä agendaa. Tukholman yhteydet Moskovaan ovat tänään vähäiset, jopa huonommat kuin aikoihin. Tässä on jotakin paradoksaalista eli näennäisesti epäloogista. Eikä se johdu yksin maantieteestä.

Suomen ja Ruotsin eroihin vaikuttaa maantieteen lisäksi myös historiallisten kokemusten erot. Ne heijastuvat suoraan nykypäivän arvoihin. Pragmaattisuus on Suomen uskontunnustus. Hengissä pysymisen vaisto – survival määrittelee yhä Suomen identiteetin. Ruotsin ideologisväritteinen maailmankuva on työntänyt toisessa maailmansodassa ja Kylmässä sodassa koetellun pragmaattisuuden taustalle. Kaksisataavuotinen puolueettomuusperinne on yhä osa ruotsalaista identiteettiä. Siksi osa väestöstä kannattaa mielipidekyselyissä sekä puolueettomuutta että liittymistä Natoon.

Tämä selittää eräitä keskeisiä turvallisuuspolitiikan eroja. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen yhteistyö merkitsee kuitenkin Ruotsin selvitysmiehen Krister Bringéuksen mukaan paradigman eli yleisesti hyväksytyn oppirakennelman muutosta. Pääministeri Stefan Löfven totesi kesäkuussa Kultarannassa, että sotilaallinen yhteistyö Suomen kanssa tähtää operatiiviseen suunnitteluun bortom fredstid eli rauhan järkkymisen yli ulottuvaan tilanteeseen. Innokkaimmat ehtivät Suomessa jo toivoa puolustusliittoa muistamatta, ettei Ruotsi anna eikä pyydä takuita. Tämä ei kuitenkaan estä sotilasyhteistyön kehittämistä askel askeleelta.

Vastaavanlainen paradoksi eli näennäinen epäloogisuus löytyy maiden suhtautumisesta Nato-jäsenyyteen, vaikka molempien maiden puolustusvoimat ovat yhtälailla yhteensopivia Naton kanssa. Ruotsin hallitus ei harkitse jäsenyyttä. Sen sijaan Suomen hallitus ei sulje pois tätä mahdollisuutta.

Edellä mainittujen esimerkkien heijastamat kulttuurierot ovat merkittäviä. Ruotsin kiinnostus sotilaallisen yhteistyön kehittämiseen kertoo kuitenkin, ettei Suomi ole yksin saava osapuoli, vaikka strategisen syvyyden kasvu vahvistaa yksiselitteisesti Suomen asemaa.

Turvallisuuspolitiikan on oltava pitkäjänteistä, koska sillä ei ole päätepistettä, lopullista ratkaisua – finalité. Riippumattoman Nato-selvitys puhuu Suomen geopoliittisesta dilemmasta eli ratkaisemattomasta ongelmasta, jonka vaikeasti ennustettava naapurimaa aiheuttaa. Kun dilemmaa ei voi ratkaista, sitä on kyettävä hallitsemaan. +++

Print Friendly, PDF & Email
Written by René Nyberg