Suomi ja Buhara kuuluivat Venäjän valtakuntaan olematta osa Venäjää

René Nyberg – 14.03.17

Näkökulmia arkistosta

Missä kulkevat Suomen ja Venäjän yhteisen historiantulkinnan rajat?

Oman historian tunteminen on edellytys sille, että kykenee suhteuttamaan sen naapurimaan historiaan ja tulkintoihin. Joskus keveämpi ote on paikallaan, ja mielirepliikkini on todeta, että Suomen suuriruhtinaskunta oli kuin Buharan emiirikunta. Kumpikaan ei ollut osa Venäjää, vaikka molemmat kuuluivat Venäjän valtakuntaan ja nauttivat huomattavaa hallintoautonomiaa. Mutta toisin kuin Buharalla, Suomella ei ollut omaa emiiriä, sillä suuriruhtinas oli samalla keisari, eli kuten Matti Klinge sanoisi Vår Storfurste och Kejsare.


Tunnetun sutkaisun mukaan Neuvostoliitolla oli loistava tulevaisuus, mutta epävarma menneisyys. Myöskään Vladimir Putinin Venäjä ei pärjää ilman historiapolitiikkaa. Hallitsijat ja poliitikot tekevät historiaa ja tulkitsevat sitä halukkaasti, mutta he eivät kirjoita historiaa. Historiankirjoitus syntyy vuoropuhelun ja vapaan akateemisen tutkimuksen tuloksena. Toki jokainen sukupolvi kirjoittaa historiaa uudestaan, mutta se ei ole sama asia kuin historiallisten tapahtumien muokkaaminen kulloisenkin politiikan tueksi.

Suurin haaste, jonka edessä Venäjän historiapolitiikka on, sivuaa myös Suomea. Putinille Nikolai II oli heikko hallitsija, kuten Mihail Gorbatšov. Päättämättömyyttään he menettivät imperiuminsa. Lenin puolestaan oli hallitsija, joka kylvi Neuvostoliiton hajoamisen siemenen lupaamalla osatasavalloille eroamisoikeuden. Eli mitä Venäjä juhlii ja muistelee vuonna 2017?

Putin korosti joulukuussa 2016 pitämässään puheessa historian opetuksen velvoittavan sovintoon. Menneisyyden jakolinjoja, pahuutta, loukkauksia ja julmuuksia ei saa siirtää nykypäivään. Kimmo Rentola puhuu pyrkimyksestä luoda määritelmä ”Venäjän suuresta vallankumouksesta” esimerkkinä Ranska, jossa ilmaisulla katetaan yli vuosikymmenen kestäneen vallankumouksen eri vaiheet.

Venäjän tulkintaerot Suomen kanssa ovat loppujen lopuksi vähäisiä

”Kenraaliluutnantti Gustav Karlovitš Mannergeimille” ripustettu laatta Pietarissa lienee esimerkki hapuilevasta sovintopolitiikasta, vaikka Mannerheim ei lopulta osallistunut Venäjän sisällissotaan. Toki Mannerheim oli ainoa valkoinen kenraali, joka voitti johtamansa sodan. Mutta hän ei ollut venäläinen valkoinen kenraali, vaikka venäläisessä katsannossa toki rossiski general eli venäjänmaalainen kenraali. Mannerheimin maine Venäjällä ei sekään perustu Venäjän vallankumouksen vaiheisiin, vaan toimintaan Suomen armeijan ylipäällikkönä ja presidenttinä, joka johti Suomen rauhan.

Laatalla on vain epäsuora suhde Suomeen, mutta Marskin persoonan vuoksi se koskee myös Suomea. Sen kiivaat vastustajat korostivat Mannerheimin osuutta Leningradin piirityksessä, mutta jättivät mainitsematta, kuka hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939. Laattahanke päättyi nolosti, ja se on nyttemmin poistettu.

Klassinen historiapoliittinen tarina on Leninin Suomelle ”lahjoittama” itsenäisyys. Sen kehittivät sodanjälkeisessä Suomessa kommunistit, mutta tunnetuksi sen teki Urho Kekkonen paljastamalla vuonna 1958 Leningradin Smolnassa laatan, joka kiittää Leninin allekirjoittamasta Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Kekkosen ilmeinen tavoite oli Leninin avulla sitoa hänen seuraajansa Nikita Hruštšov ja myöhemmin Leonid Brežnev tähän ”lahjaan”. Kekkosen tulkinta menestyi, ja se jatkaa folkloristista elämäänsä Venäjällä. Sitä ei silti omaksuttu suomalaisessa historiankirjoituksessa.

Esimerkit kertovat, että yhteisen historiantulkinnan rajat ovat häilyviä, sillä kulttuurieroista johtuen tulkinnat elävät. Mutta tulkintaerot Suomen kanssa ovat vähäisiä verrattuna huomattavasti karumman kohtelun kokeneisiin Venäjän naapureihin. Tosin Venäjän media yllättää aina, sieltä kun löytyy välillä mitä tahansa.

Venäjällä on tunnetusti ongelmia kaikkien naapuriensa kanssa. Valtavasta koostaan huolimatta siltä puuttuvat vuorijonojen tai vesistöjen muodostamat luonnolliset rajat. Rajojen työntäminen kauemmas oli historiallinen keino turvata Moskovan suuriruhtinaskunta ja Venäjän keisarikunta maahantunkeutujilta. Neuvostoliiton hajoaminen pyyhkäisi pois ”kolmesataa vuotta Venäjän historiaa”, Henry Kissinger kuvasi. Nyky-Venäjän pinta-ala kutistui lähes Pietari I:n valloituksia edeltäneeseen kokoon.

Ruotsalaisen historioitsijan Krister Gernerin mukaan Venäjä osaa suhtautua naapurimaihinsa vain kahdella tavalla. Joko se hyväksyy naapurin tasaveroiseksi (Mantšu-syndrooma), tai se kohtelee naapureita kuin Kazanin kaanikuntaa aikoinaan. Ne voidaan vallata tai alistaa, tai tarvittaessa niitä painostetaan. Määritelmä pätee hyvin nykymaailmassa, ja jokainen maa löytää itsensä helposti tästä dikotomiasta.

Mantšuiksi kelvannevat tänä päivänä vain Yhdysvallat ja Kiina. Kazan-kategorian osalta kirjo taas on laaja. Oleellista on silti Venäjän vaikeus olla ja elää naapureidensa kanssa.

Putinin merkittävimpiin saavutuksiin kuuluu rajasopimus Kiinan kanssa 2004. Samassa yhteydessä hän esitti rajasopimusta myös Latvialle ja Virolle. Latvian kanssa sopimus vahvistettiin 2007. Viron sopimus on allekirjoitettu, mutta sen ratifiointiprosessi on yhä kesken. Sopimalla 2010 Barentsinmeren jakolinjasta Norjan kanssa Venäjä poisti viimeisen avoimen rajakysymyksen länsirajallaan; rauhansopimus Japanin kanssa antaa yhä odottaa itseään. Sen sijaan Venäjä ei ole kiirehtinyt lopettamaan jäädytettyjä konflikteja. Siksi muun muassa Georgian rajakysymys on auki, Ukrainasta puhumattakaan.

Suomen rajasta sovittiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947, ja se sai viimeisen silauksensa Porkkalan palauttamisella 1956. Norjan kanssa Venäjä ei ole koskaan ollut sodassa. Silti Venäjä rikkoi syksyllä 2015 vakiintunutta rajajärjestystä ja päästi tuhansia viisumittomia Norjan ja Suomen rajojen yli. Yli viisikymmentä vuotta moitteettomasti toimineen rajajärjestyksen rikkominen lienee tarkoitettu muistuttamaan myös Suomea siitä, että halutessaan Venäjä kykenee sekaantumaan Suomen asioihin.

Rajoista sopiminen oli vain osa pyrkimystä normalisoida neuvostokatastrofin jälkeisiä suhteita naapurimaihin. Putin osallistuminen Gdanskin muistojuhlaan 1.9. 2009 oli merkittävä ele. Tulemalla Gdanskiin hän myönsi, ettei toinen maailmansota alkanut vasta kesäkuussa 1941 vaan syyskuun alussa 1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan, johon Neuvostoliitto yhtyi seitsemäntoista päivää myöhemmin.

Putinin historiallinen vierailu sai jatkoa 2010, kun pääministeri Putin yhdessä Puolan pääministeri Donald Tuskin kanssa vieraili Katynin metsässä 70 vuotta puolalaisten upseerien joukkomurhan jälkeen. Mitään vastaava Venäjä ei ole kyennyt tekemään Baltian maiden kanssa siitä huolimatta, että maiden välisiä historioitsijoiden keskusteluja sovinnosta on käyty. Esimerkkinä toimii Venäjän ja Puolan ”Vaikeiden kysymysten komissio”, jonka työ johti sovinnon eleeseen Katynissa. Viron presidentin kultaiset käädyt odottavat yhä palauttamistaan Kremlin aarrekammiossa, jonne ne vietiin 1940.

Tutkijoiden ja arkistojen yhteistyö estää mielivaltaista tiedon manipulointia

Talvisota muodostaa yhä Suomen ja Venäjän suhteiden perustan. Putin otti talvisodan esille myös presidentti Sauli Niinistön kanssa Kultarannassa heinäkuussa 2016. Juuri virkaan astunut presidentti Putin oli puhunut talvisodasta jo tavatessaan ensimmäisen kerran presidentti Tarja Halosen kesäkuussa 2000 Moskovassa. Seuraavana vuonna hän laski seppeleen sekä Sankariristille että Mannerheimin haudalle.

Meidän on ehkä vaikea hyväksyä tai aina edes muistaa, että yhteisten tulkintojen rajat ovat poliittisia, sillä menneisyyden hallinta on totalitaarisen ja myös autoritaarisen järjestelmän perustarpeita. Juuri tämän vuoksi suomalaisten ja venäläisten historiantutkijoiden ja arkistojen yhteistyö estää tai ainakin merkittävästi vaikeuttaa mielivaltaista tiedon manipulointia.

Tärkeitä ovat myös yhteiset asiakirjajulkaisut sekä suomalaisen historiantutkimuksen julkaiseminen venäjäksi. Vaihdoin hiljattain pari sanaa Venäjän sotilasasiamiehen kanssa, joka tyytyväisenä kertoi lukeneensa Osmo Jussilan teoksen Suomen Suuriruhtinaskunta, joka ilmestyi venäjäksi 2009. Kirjan kääntäminen on suuri kulttuuriteko, josta kiitos lankeaa suurlähettiläs Aleksandr Rumjantseville, Haminan rauhansopimuksen allekirjoittaneen kreivi Rumjantsevin jälkeläiselle. Tarkempien ohjeiden puuttuessa hän otti aloitteen muistaa merkkivuotta 2009 kääntämällä Jussilan opus magnumin omin eli Tehtaankadun voimin. Hän itse luki omien sanojensa mukaan käännöksen neljä kertaa ja löysi Jussilan tekstistä joitakin asiavirheitä! Edellinen venäjäksi saatavilla oleva kokonaisesitys Suomen autonomiasta on kenraali Mihail Borodkinin moniosainen Suomen historia, jonka viimeinen osa ilmestyi vuonna 1915.

Venäjällä ei tunnettu Otto Wille Kuusisen taustaa

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Moskovassa palvelleilla suurlähettiläillä oli ainutlaatuinen tilaisuus harrastaa myös historiaa, sillä pitkän yön jälkeen kiinnostus oli valtava, ja se koski myös Suomea. Arto Mansala järjesti vuonna 1995 talvisotaseminaarin, joka oli suurmenestys – anšlag eli ryntäys kuten venäjäksi sanotaan. Jono ulottui Krapotkinski pereulokille asti. Markus Lyralle kävi joitakin vuosia myöhemmin samalla tavalla. Aiheena oli venäläisiä aina kiehtova Mannerheim. Mitä minulle jäi? Ei mitään suurta intohimoa Venäjällä herättävää, mutta sitäkin suurempaa kiinnostusta Suomessa nostattava – eli Otto Vilgelmovitš Kuusinen.

Tarina on seuraava. Osallistuin Jyväskylässä kesällä 2000 ulkoministeriön itäpäällikkönä konferenssiin, jossa erehdyin luonnehtimaan Kuusista petturiksi (predatelj). Venäjäksi sana on vahva, eikä sillä leikitellä. Paikalla ollut Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan dekaani loukkaantui ja valitti asiasta Moskovan pressineuvokselle Leena Liukkoselle. Virkaannuttuani loppuvuodesta 2000 Moskovaan kävin tapaamassa arvostettua dekaania.

Mainiossa keskustelussa kävi nopeasti ilmi, ettei dekaani tuntenut lainkaan Kuusisen taustaa. Hänelle O. W. oli Hruštšovin politbyroon arvostettu jäsen, suojasään kauden pääideologi eikä suinkaan suomalainen historiallinen hahmo. Johtopäätökseni oli selvä. Minun täytyy järjestää Kuusisesta seminaari suurlähetystössä. Näin teimme keväällä 2002. Seminaarin aiheeksi muotoutui Kuusisen kahdet kasvot, joka mainiosti kuvasi kysymyksenasettelua. Seminaarin anti löytyy Timo Vihavaisen toimittamasta kirjasta O. W. Kuusinen ja Neuvostoliiton ideologinen kriisi vuosina 1957–64 (SKS 2003).

Saimme seminaariin kaksi Otto Willen avustajina toiminutta ja myöhemmin merkittäviin asemiin noussutta akateemikkoa: USA-Kanada Instituutin johtajan Georgi Arbatovin (1923–2010) sekä Fjodor Burlatskin (1927–2014), joka avusti Kuusista uuden marksismi-leninismi oppikirjan kirjoittamisessa 1958.

Arbatovin poika Aleksei Georgevitš Arbatov, akateemikko hänkin ja Venäjän johtava siviilipuolen ydinasestrategi, kertoo muistavansa lapsuudestaan, että Kuusinen, politbyroon jäsen ja keskuskomitean sihteeri, kutsui kaikki avustajansa perheineen datšalleen, mikä oli erittäin poikkeuksellista. Kuusinen jäi Aleksei Arbatoville mieleen pienikokoisena ystävällisenä setänä, joka puhui venäjää hitaasti ja korostuksella.

Neuvostonäkemyksessä Kuusinen oli liberaali  – mikä käsitteenä täytyy sitoa aikaan ja maahan – sekä Hruštšovia tukenut uudistuspoliitikko, joka kuoli toukokuussa 1964, puoli vuotta ennen kuin Hruštšov syrjäytettiin.

Yhteisten historiantulkintojen löytäminen ei ole kahden erilaisen maan tutkijoille aina helppoa. Neuvostoliiton romahdettua näkemykset lähenivät, mutta Venäjä on taas tilanteessa, jossa sen menneisyys on epävarma.

Print Friendly, PDF & Email
Written by René Nyberg