Mats Bergquist ja René Nyberg
Turvallisuuspolitiikan perinteisestä linjasta poikkeaminen muuttaisi strategista asetelmaa Euroopassa ja haastaisi tarpeettomasti Venäjän.
Pienet valtiot eivät hevin muuta turvallisuuspoliittista peruslinjaansa. Niiden tavoitteena on rakentaa luottamusta pitkällä aikavälillä.
Monien mielestä sota Ukrainassa on tehnyt Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä ajankohtaisen. Nato-keskustelu lähtee usein toteamuksesta, ettei pienillä valtioilla ole enää varaa yksin puolustaa itseään.
Nato-kysymykseen liittyy kuitenkin laajempi geopoliittinen ulottuvuus. Jos pinta-alaltaan Euroopan suurimpiin valtioihin kuuluvat Suomi ja Ruotsi muuttaisivat suurstrategista suuntaustaan, Naton ja Venäjän välille syntyisi Pohjolassa hyvin pitkä raja. Itämerestä tulisi käytännössä Naton sisämeri. Sekä me että suurvallat halusimme välttää tätä kylmän sodan aikana.
Suomen ja Ruotsin strateginen asema on Varsovan liiton hajoamisen jälkeen parantunut. Suomenlahdella ja Itämerellä vastarannan valtiot ovat nyt vapaita.
Luopuminen nykyisestä linjasta merkitsisi huomattavaa strategista muutosta Euroopassa ja haastaisi tarpeettomasti Venäjän.
Venäjä haluaa estää Suomen ja Ruotsin liittymisen Natoon. Ukrainan sota on kuitenkin osoittanut, ettei strateginen ajattelu ole Venäjän vahvuuksia. Se, mitä jotkut venäläiset ylpeästi kutsuvat “nopeaksi kyvyksi käyttää voimaa”, on hätiköityä ja harkitsematonta aseellisen voiman käyttöä.
Ukrainan sodassa Venäjän geopoliittisen ajattelun ensisijaisuus sivuuttaa taloudelliset realiteetit. Sota voi romuttaa Venäjän makrotaloudellisen tasapainon.
Suomessa ja Ruotsissa Nato-jäsenyyden kannattajat viittaavat usein muun muassa rauhankumppanuuteen. Jäsenyyden ei uskota muuttavan nykytilannetta, koska Naton kanssa on tehty läheistä yhteistyötä. Naton edustajat korostavat kuitenkin perussopimuksen artiklaan 5 kirjattua kollektiivista puolustusvelvoitetta.
Toisaalta jäsenyyden hakemisen optiollakin on strategista arvoa – Nato-optioon voidaan turvautua, jos tilanne sitä vaatii.
Suomessa ja Ruotsissa lähdetään siitä, että Nato-hakemusta edeltää kansanäänestys.
Turhien spekulaatioiden välttämiseksi äänestykset tulisi pitää samanaikaisesti.
Kansanäänestyksen tulosta on vaikea ennakoida. Mielipideilmasto voi muuttua kansanäänestyksestä päättämisen ja äänestyspäivän välillä. Äänestys voi olla hyvin tasainen, kuten EU-jäsenyydestä vuonna 1994 järjestetty kansanäänestys osoitti.
Yhtäaikainen äänestys Suomessa ja Ruotsissa voi tuottaa kaksi eri tulosta. Se olisi onnetonta. Jos Nato-jäsenyys hylätään jommassakummassa maassa ja hyväksytään toisessa, se heikentäisi lähialueidemme turvallisuuspoliittista tilannetta – kuten sekin, jos molemmat maat äänestävät jäsenyyttä vastaan.
Mikäli niin ratkaisevasta kysymyksestä kuin Nato-jäsenyys järjestetään kansanäänestys, on syytä olla etukäteen varma, että äänestystulos puoltaa jäsenyyttä.
Lähitulevaisuudessa Suomen ja Ruotsin tulisi luopua Nato-jäsenyyden hakemisesta. Miksi muuttaa strategista päälinjaa, joka on Ruotsissa 200 vuotta vanha ja Suomessakin lujasti ankkuroitu.
Uusi suuntaus herättäisi enemmän kysymyksiä kuin kykenisi ratkaisemaan.
On parempi syventää yhteistyötä Naton kanssa sekä kehittää edelleen myös Suomen ja Ruotsin kahdenkeskistä yhteistyötä – se on viime aikoina on edennyt pidemmälle kuin kukaan olisi 20 vuota sitten voinut kuvitella.
Asiaan kuuluu, että maidemme puolustusvoimille taataan riittävät resurssit alueidemme koskemattomuuden takaamiseksi.
Nykyisin on entistä tärkeämpää kyetä analysoimaan Venäjän sotilaallista kykyä ja aikeita, sillä Venäjä käyttäytyy arvaamattomammin kuin Neuvostoliitto.
Autoritaarisen Venäjän nopea kyky tehdä päätöksiä vaikeuttaa analyysia, sillä se lisää laskelmien epävarmuustekijöitä. Siksi sotilastiedustelun ja erityisesti signaalitiedustelun merkitys kasvaa.
Mats Bergquist ja René Nyberg
Bergquist on entinen Ruotsin Helsingin- ja Lontoon-suurlähettiläs.
Nyberg on entinen Suomen Moskovan- ja Berliininsuurlähettiläs.
