Suomalais-Venäläisen ortodoksidialogin alkuvaiheet

Risto Cantell

RESEPTIO 1/2017

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppikeskustelujen alkuvaiheet Arkkipiispa Martti Simojoki ja metropoliitta Nikodim suomalaisvenäläisten / luterilais-ortodoksisten oppikeskustelujen ideoijina ja alkuunpanijoina

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (SELK) ja Venäjän ortodoksisen kirkon (VOK) oppikeskustelut alkoivat vuonna 1970 pääsiäisaikaan Sinapin kurssikeskuksessa Turussa. Dialogin valmisteluissa ja sen alkuvaiheissa erityisesti kahden kirkonjohtajan – Turun ja Suomen arkkipiispa Martti Simojoen ja Leningradin ja Novgorodin metropoliitta Nikodimin – yhteistyö ja ystävyys olivat tärkeitä taustatekijöitä.

Metropoliitta Nikodim oli vaikeana ja kirkoille tukalana neuvostoaikana 1960-luvulla Moskovan patriarkaatin ulkoasiain osaston johtaja. Tässä ominaisuudessa hän rakensi taitavasti ja tarmokkaasti VOK:n yhteyksiä muihin kirkkoihin (Englannin kirkko, EKD, SELK) ja kirkkojenvälisiin järjestöihin (KMN, EKK). Nikodim oli VOK:n delegaation johtaja KMN:n kolmannessa yleiskokouksessa New Delhissä 1961. Tässä yleiskokouksessa Venäjän ortodoksinen kirkko ja eräät muut Itä-Euroopan sosialististen maiden ortodoksiset kirkot hyväksyttiin KMN:n jäsenkirkoiksi. Nikodim oli useiden vuosien ajan KMN:n keskuskomitean aktiivinen jäsen ja kautensa lopussa myös yksi KMN:n presidenteistä.

Helsingin piispa Martti Simojoki sai vuonna 1964 arkkipiispan vaalissa ylivoimaisen enemmistön annetuista äänistä. Hän oli aiemmin ollut Mikkelin hiippakunnan piispa (1951–1959) ja Helsingin hiippakunnan piispa (1959–1964).  Jo toimiessaan Helsingin piispana ja varsinkin arkkipiispana ollessaan Martti Simojoki pyrki määrätietoisesti kehittämään kirkkomme ekumeenisia yhteyksiä ja rakentamaan asialliset yhteydet Neuvostoliitossa toimiviin kirkkoihin, erityisesti maan suurimpaan kirkkoon, Venäjän ortodoksiseen kirkkoon sekä luterilaisiin kirkkoihin Baltiassa. Si mojoki oli vakuuttunut siitä, että hyvät yhteydet Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa edistäisivät myös yhteyksien saamista eri puolille suurta Neuvostoliittoa karkotettuihin luterilaisiin inkeriläisiin, jotka ovat – Suomesta Venäjälle nykyisen Leningradin alueelle (Leningradskij oblast) siirtyneiden savolaisten (savakot) ja karjalaisten (äyrämöiset) jälkeläisiä. He säilyttivät uudella asuma-alueellaan vuosisatojen ajan suomen kielen ja luterilaisen uskon. Keskelle tätä Inkerinmaan suomalaisten asutusta Pietari Suuri perusti vuonna 1703 Pietarin kaupungin. Inkerin suomalaisten lukumäärä oli 1900-luvulla noin 150 000. Stalinin pakkokollektivoinnin ja hirmuhallinnon aikoina vuosina 1929–37 noin 45 000 inkeriläistä karkotettiin eri puolille laajaa Neuvostoliittoa aina Siperiaan ja KeskiAasiaan saakka. Noin 13 000 inkeriläistä teloitettiin heidän syntyperänsä vuoksi.  Saksalaisten valloitettua toisen maailmansodan aikana Inkerinmaan noin 30 000 inkeriläistä evakuoitiin rajavyöhykkeeltä muualle Neuvostoliittoon, mm. Uraliin.

Vuonna 1963 Helsingissä pidetyssä Luterilaisen maailmanliiton (LML) neljännessä yleiskokouksessa silloinen Helsingin piispa Martti Simojoki valittiin LML:n varapresidentiksi. Simojoesta olisi tullut järjestön presidentti, mutta hän kieltäytyi kunniasta vedoten suureen työtaakkaansa. Yleiskokoukseen osallistuivat myös Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Jaan Kiivit (senior) ja Latvian evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Gustavs Turs. Simojoki keskusteli useaan kertaan heidän kanssaan Neuvostoliiton kirkollisesta tilanteesta ja mahdollisuuksista solmia suoria kontakteja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Neuvostoliitossa toimivien luterilaisten sisarkirkkojen välille. Simojoki ilmoitti arkkipiispoille, että kirkkom me johto (arkkipiispan tai jonkun muun piispan johtama pieni valtuuskunta) vierailisi mielellään Neuvostoliitossa toimivissa luterilaisissa sisarkirkoissa Baltiassa ja muuallakin naapurimaassamme.

Luterilaisen maailmanliiton varapresidenttinä Simojoki vieraili 1967 Konstantinopolissa ja tapasi siellä Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan Athenagoras I:n tämän residenssissä. Keskusteluissa olivat esillä luterilais-ortodoksiset suhteet kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Venäjän ortodoksinen kirkko oli aloittanut oppikeskustelut Saksan evankelisen kirkon (EKD) kanssa jo vuonna 1959.

Kirkkojen ekumeeniset yhteydet laajenivat ja syvenivät merkittävästi 1960-luvulla. Rooman P. Pietarin kirkossa pidetyssä Vatikaanin toisessa konsiilissa (1962–1965) roomalaiskatolinen kirkko täsmensi kirkko-oppiaan, pyysi anteeksi ”eronneilta veljiltä” niitä rikkomuksia, joihin roomalaiskatolinen kirkko oli syyllistynyt kirkon ykseyttä vastaan.

Vuonna 1964 kirkkomme sai Latvian ja Viron evankelis-luterilaisten kirkkojen arkkipiispojen Gustavs Tursin ja Jaan Kiivitin allekirjoittaman virallisen kutsun lähettää pieni valtuuskunta tutustumaan Latvian ja Viron luterilaisiin kirkkoihin. Kirkon ulkomaanasiain toimikunta (KUT), jonka itseoikeutettu puheenjohtaja oli arkkipiispa, valitsi vierailulle delegaation: Helsingin piispa Martti Simojoki, professori Aimo T. Nikolainen ja lääninrovasti Samuel Lehtonen. Matka toteutui vuonna 1964 ja suuntautui junalla ensiksi Leningradiin, jossa Suomen rautatieasemalla vierailukutsun esittäneiden arkkipiispojen (Gustavs Turs ja Jaan Kiivit) lisäksi oli vastaanottajana myös Moskovan patriarkaatin ulkoasiain osaston johtaja, metropoliitta Nikodim seurueineen. Vierailu toteutui sitten Venäjän ortodoksisen kirkon isännyydessä. Suomessa ei tuolloin tiedetty, että Moskovan patriarkaatin ulkoasiain osasto hoiti oman kirkkonsa lisäksi myös Neuvostoliitossa toimivien luterilaisten kirkkojen ulkomaanyhteydet (passit, viisumit, matkaliput ja delegaatioiden kokoonpanot).

Tästä vierailusta alkoi kirkkojemme – Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Venäjän ortodoksinen kirkko – välinen säännöllinen yhteydenpito. Professori Juha Seppo kirjoittaa hienossa kirjassaan ”Arkkipiispan aika. Martti Simojoki II”, Helsinki 2015:

”Simojoen helmikuussa 1964 tekemän Neuvostoliitonmatkan jälkeen oli luonnollista, että hän arkkipiispaksi tultuaan järjestäisi Venäjän ortodoksisen kirkon edustajien vastavierailun. Jo ennen sitä hän, kiittäessään metropoliitta Nikodimia tämän tervehdyksestä ja ristilahjoituksesta uudelle arkkipiispalle, yhtyi metropoliitan toivomukseen kirkkojen suhteiden kehittämisestä: ’Minä toivon, että kirkkojemme keskinäinen kanssakäyminen löytää soveliaat muodot ja käytännössä voi kasvaa Vapahtajamme tahdon mukaan.’ Samalla Simojoki lupasi myöhemmin palata yhteyden käytännöllisiin toteutumismuotoihin.”

Näin myös tapahtui. Arkkipiispa vei metropoliitta Nikodimin ja VOK:n valtuuskunnan vierailukutsun käsiteltäväksi Kirkon ulkomaanasiain toimikuntaan. KUT suhtautui vierailukutsuun positiivisesti, mutta toivoi arkkipiispa Simojoen keskustelevan asiasta Suomen ortodoksisen kirkon johtajan, arkkipiispa Paavalin kanssa. Arkkipiispat Simojoki ja Paavali olivat yhtä mieltä vierailun tarpeellisuudesta ja allekirjoittivat yhteisen kutsun, joka sai myönteisen vastaanoton Moskovassa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon hyvien keskinäisten yhteyksien ideoimisen ja rakentamisen keskeiset henkilöt olivat arkkipiispa Martti Simojoki ja metropoliitta Nikodim. Heidän välilleen syntyi lämmin ystävyys ja tiivis yhteistyö. Arkkipiispa Simojoki keskusteli metropoliitta Nikodimin kanssa tämän vuonna 1966 tapahtuneen Suomen-vierailun aikana kirkkojemme (SELK ja VOK) keskinäisistä suhteista ja mahdollisuuksista ryhtyä dialogiin. Hän oli ennen vierailua pyytänyt myös professori Kauko Piristä keskustelemaan metropoliitan kanssa samasta asiasta. Vuonna 1966 Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksei I esitti arkkipiispa Simojoelle virallisen kutsun vierailla pienen delegaation kanssa pääsiäisaikaan 1967 Neuvostoliitossa ja tutustua Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kirkon ulkoasiain toimikunta valitsi arkkipiispan johtaman valtuuskunnan muiksi jäseniksi professori Kauko Pirisen ja pastori Esko Rintalan.

Patriarkka Aleksei I:n virallisella vastaanotolla Moskovassa 1967 arkkipiispa Martti Simojoki ehdotti patriarkalle, että kirkkomme ryhtyisivät käymään keskenään bilateraalisia teologisia oppikeskusteluja ”pyhän uskomme salaisuuksista”. Simojoki muisteli myöhemmin patriarkka Aleksein vastaanottoa ja kertoi patriarkan kääntyneen ehdotuksen kuultuaan metropoliitta Nikodimiin päin. Nikodim nyökkäsi ja sen havaittuaan patriarkka Aleksei I vastasi Venäjän ortodoksisen kirkon suotuvan ehdotukseen. Patriarkka pyysi metropoliitta Nikodimia ja arkkipiispa Simojokea valmistelemaan neuvottelujen aloittamista. Näin myös tapahtui vilkkaan kirjeenvaihdon ja useiden tapaamisten muodossa.

Juha Seppo kirjoittaa ”Arkkipiispan aika” -kirjassaan oppikeskustelujen taustasta:

”Itse idea teologisista keskusteluista oli – kuten on todettu – syntynyt aiemmin, sillä Simojoki oli esittänyt jo kesällä 1965 venäläisdelegaation Suomen-vierailun ohjelmaa metropoliitta Nikodimille esitellessään mahdollisuutta neuvotella tietyistä teologisista teemoista. Kalevi Toiviainen on kertonut Simojoen itse sanoneen hänelle neuvottelujen alkamisesta, että ”minä ehdotin niitä metropoliitta Nikodimille”. Myös Pirinen oli – Simojoen toimeksiannosta – neuvotellut metropoliitta Nikodimin Suomen-vierailun aikana alustavasti hänen kanssaan luterilais-ortodoksisen kokouksen järjestämisestä Suomessa.

On siten jossain määrin myöhäsyntyistä pitää metropoliitta Nikodimia teologisten neuvottelujen primus motorina, vaikka Simojoki ilmeisen taktisista kohteliaisuussyistä esittelikin asian tässä valossa Moskovaan patriarkaatin suuntaan. Näin hän saattoi antaa kunnian dialogiin ryhtymisestä Nikodimille, mutta jättää avoimeksi kanssakäymiseen sopivat muodot. Kun arkkipiispa palasi niihin myöhemmin, hän painotti neuvotteluyhteyksien teologista luonnetta ja sisältöä Nikodimin ”rauhanaloitetta” syvemmin ja selvemmin.”

Arkkipiispa Martti Simojoen johtama Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtuuskunta vieraili Hänen Pyhyytensä Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Pimenin kutsusta Neuvostoliitossa 25.8.–5.9.1975. Valtuuskunnan sihteeri, teologian lisensiaatti Jouko Martikainen kertoo laajassa ja perusteellisessa matkaraportissaan ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtuuskunnan vierailu Neuvostoliittoon 25.8.–5.9.1975” vierailun taustasta seuraavaa: ”Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Pimen vieraili valtuuskuntineen maassamme toukokuussa 1974 Suomen ortodoksisen kirkon kutsusta. Patriarkka Pimen tapasi myös oman kirkkomme edustajia ja esitti arkkipiispa Simojoelle vierailukutsun Neuvostoliittoon kirkkomme tarjoamilla päivällisillä Hotelli Hesperiassa 8.5.1974. Hän toisti kutsun pari päivää myöhemmin Neuvostoliiton lähetystön vastaanotolla. Arkkipiispa Simojoki ilmoitti ottavansa kutsun vastaan. Hän teki kirkon ulkomaanasiain toimikunnalle 29.1.1975 esityksen valtuuskunnan lähettämisestä Neuvostoliittoon 25..8.–5.9.1975 Venäjän ortodoksisen kirkon vieraaksi.”

Kirkon ulkomaanasiain toimikunta valitsi arkkipiispa Simojoen johtaman valtuuskunnan muiksi jäseniksi seuraavat henkilöt: piispa Aimo T. Nikolainen, piispa Paavo Kortekangas, professori Kauko Pirinen, apulaisprofessori Fredric Cleve, pastori Risto Cantell, teol. lis. Jouko Martikainen, valtuuskunnan sihteeri sekä maisteri Antti Saarlo, kutsuttu erityisasiantuntija. Valtuuskunta matkusti yöjunalla Helsingistä Moskovaan. Matka alkoi Helsingin päärautatieasemalta 25.8.1975 klo 15.30. Moskovaan juna saapui seuraavana aamuna klo 8.55. Moskovassa Leningradin rautatieasemalla 26.8. valtuuskunnan otti vastaan patriarkka Pimen seurueineen, johon kuuluivat mm. metropoliitta Juvenali, arkkipiispa Pitirim, piispa Khrizoston, piispa Mihail, rovasti Pavel Krasnotsvetov, herra Boris Vik ja Moskovan papistoa. Valtuuskunta majoitettiin Hotelli Rossijaan. Ohjelmassa oli ensiksi patriarkka Pimenin virallinen vastaanotto hänen residenssissään. Tervehdyspuheessa patriarkka korosti arkkipiispa Simojoen merkittävää panosta Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteiden kehittämisessä. Vuonna 1970 alkaneet oppikeskustelut olivat Pimenin mukaan syventäneet keskinäistä tuntemusta ja palvelleet tärkeinä tavoitteina olevien kristittyjen yhteyden ja maailmaan kohdistuvan palvelun edistämistä.

Arkkipiispa Simojoki välitti vastaanotolla patriarkalle presidentti Kekkosen hänelle lähettämät terveiset ja luovutti patriarkka Pimenille Suomen tasavallan presidentin hänelle myöntämän Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin. Moskovaan saapumispäivän lounaalla Simojoki käsitteli laajasti kirkon ekumeenisuutta ja katolisuutta:

”Kristillinen usko on tarkoitettu sulkemaan sisäänsä koko maanpiirin, OIKOUMENE:n. Usko ei saa jäädä piiloon. Se on tarkoitettu julkiseksi. Sitä saarnataan kaikkialla siellä, missä on ihmiselämää. Tässä mielessä ekumenia tulee merkitykseltään lähelle kirkon katoli

 

suutta ja kristillisen uskon täyteyttä. Kristuksen evankeliumin täyteyttä saarnataan kaikkialla maailmassa. Se on kuitenkin niin runsas, ettei sitä saada kaikessa täyteydessään ilmaistuksi saarnassa eikä jumalanpalveluksessa. Siitä johtuu kristillisten perinteiden erilaisuus. Tästä täyteydestä myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko todistaa. Emme halua erota kirkosta, joka on UNA SANCTA CATHOLICA ECCLESIA. Pitäydymme yhteiseen perinteeseen. Siksi seurustelu Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa on meille luonnollista, koska se edustaa vanhan kirkon perintöä. Kirkkomme tunnustus antaa suuren arvon vanhan kirkon isille, jotka ovat myös meidän isiämme. Oman perinteemme pohjalta lähestymme kyllä eräitä kysymyksiä toisella tavalla, mutta silti olemme osallisia uskon ekumeenisesta täyteydestä. Sanotaan kyllä, että teologit tulevat yksimielisiksi vasta taivaassa, mutta rakkaudessa voimme päästä lähemmäksi toisimme eläessämme oikeasta uskosta. Siten voimme kohdistaa sanamme myös koko ihmiskunnalle. Kirkkojemme tulee luoda rakkauden, totuuden ja palvelemisen ilmapiiri. Siten palvelemme rauhanasiaa. Keskinäiset suhteemme lujittavat kansojen hyviä suhteita.”

Valtuuskunnan tutustuttua heille jaettuun vierailuohjelmaan patriarkka Pimenin kysymykseen, miellyttääkö ohjelma, arkkipiispa Simojoki vastasi ohjelman olevan oikein hyvä. Hänellä oli vain yksi pieni toivomus: olisiko mitenkään mahdollista, että ohjelmaan lisättäisiin vierailu Petroskoissa, jossa voisimme tavata siellä olevia inkeriläisiä luterilaisia. Patriarkka lupasi tutkia mahdollisuuksia vierailun järjestämiseen. Valtuuskunnan oppaiksi isännät olivat asettaneet piispa Mihailin, rovasti Pavel Krasnotsvetovin ja herra Boris Vikin, joka toimi tulkkina.6 He osallistuivat valtuuskunnan vierailuun sen alusta loppuun saakka ja antoivat auliisti apuaan kaikin mahdollisin tavoin.

Moskovasta matka jatkui samana iltana lentäen Odessaan. Siellä valtuuskunnan otti vastaan Khersonin ja Odessan metropoliitta Sergij, Odessan hengellisen seminaarin rehtori, arkkimandriitta Agafangel, Marian kuolonuneen nukkumisen katedraalin tuomiorovasti Semjon Bozhok, seminaarin valvoja, rovasti Aleksander Kravtsenko sekä valtiovallan edustaja. Tervehdysten jälkeen valtuuskunta majoitettiin Marian kuolonuneen nukkumisen luostariin, jonka isäntänä oli metropoliitta Sergij, luostarin apotti.

Seuraavana päivänä 27.8. valtuuskunta tutustui Dimitri Rostovilaisen kirkkoon, Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon ja Elian, Jumalan äidin ja arkkienkeli Gabrie

lin kirkkoon sekä Odessan historialliseen museoon ja Odessan pappisseminaariin. Odessassa on Mustanmeren rannalla myös Moskovan ja koko Venäjän patriarkan kaunis kesäresidenssi. Illalla ohjelmassa oli osallistuminen Uspenski-katedraalissa Marian kuolonuneen nukkumisen aaton vigiliaan. Katedraalin vieressä on pieni kastekappeli, jossa toimitetaan vuosittain noin 4 000 kastetta. Torstaina 28. elokuuta valtuuskunta osallistui Uspenski-katedraalissa liturgiaan, jonka päätteeksi metropoliitta Sergei esitteli vieraat kirkkokansalle ja arkkipiispa Simojoki esitti seurakunnalle Suomen luterilaisten tervehdyksen. Iltapäivällä oli metropoliitta Sergein vastaanotto ja päivällinen. Aterian aikana arkkipiispa Simojoen lisäksi suomalaisista puhuivat piispat Aimo T. Nikolainen ja Paavo Kortekangas sekä professori Kauko Pirinen. Venäläisistä puhuivat metropoliitta Sergij, valtion edustaja, igumeeni Boris ja piispa Mihail. Illalla suomalainen valtuuskunta lähti Odessasta yöjunalla Kiovaan.

Aamulla 29.8. Kiovan rautatieasemalla valtuuskunnan ottivat vastaan Kiovan ja Galitsian metropoliitta ja Ukrainan eksarkki Filaret, Perejaslaav-Hmelnitskin piispa Varlaam, eksarkaatin toimiston referentti Vladimir F. Sajenko ja rovasti Andrej Pecnik, joka on Kiovan Eliaan kirkon esimies ja eksarkaatin lehden ”Provoslavni visni”n päätoimittaja. Suomalaisseurue majoittui hotelli Ukrainaan. Aamupäivällä suomalaiset tutustuivat kolmeen kirkkoon: 1. Taivaaseen astumisen kirkko, joka on rakennettu 1880; 2. Neitsyt Marian suojeluksen kirkko, valmistunut vuonna 1899 ja 3. Pyhän Sofian kirkko, joka oli valmistunut vuonna 1073, mutta toimi 1975 museona. Pyhän Sofian katedraali on Kiovan kirkoista kuuluisin. Toinen tunnettu nähtävyys on luolaluostari, jossa vuonna 1975 olivat korjaustyöt käynnissä.  Pääsy luostariin ja luoliin oli turvallisuussyistä kielletty. Museona oleviin luostarin maanpäällisiin rakennuksiin vieraat saivat tutustua maan virallista aatesuuntaa tarkasti noudattavan oppaan johdolla. Luostarin maanpäällisistä rakennuksista vanhin on 1100-luvulta oleva porttikirkko, joka on omistettu Pyhälle Kolminaisuudelle. Kirkon ikonostaasi on 1730-luvulta. Luostariin kuuluneen Uspenski-katedraalin saksalaiset räjäyttivät ennen Kiovasta lähtöään toisen maailmansodan aikana. Kirkko oli vuodelta 1170. Jäljellä oli vain kivijalka ja pieni osa kuorin takaseinää.

Iltapäivällä metropoliitta Filaret tarjosi lounaan kaupungin ulkopuolella maaseuturavintolassa, joka oli rakennettu perinteisen ukrainalaisen maalaistalon

 

tyyliin. Illalla suomalaiset ja isännät osallistuivat ehtoopalvelukseen Vladimirin kirkossa, joka oli valmistunut vuonna 1896. Kirkon rakentaminen oli kestänyt 50 vuotta.                      Seuraavana päivänä oli metropoliitta Filaretin vastaanotto hänen residenssissään, rakenteilla olevan eksarkaatin uuden toimitalon vieressä. Vastaanoton jälkeen suomalaiset tutustuivat isäntien opastuksella Kiovan luostareihin. Ensimmäinen kohde oli ”Herran taivaaseen astumisen luostari”, jossa on parikymmentä nunnaa. Sisaret tervehtivät suomalaisia vieraitaan laululla luostarin kirkossa. Lyhyiden tervehdysten jälkeen suomalaiset lauloivat virren ”Herraa hyvää kiittäkää”.

Lounas oli suurruhtinatar Anastasian vuonna 1889 perustamassa Pokrovan luostarissa, joka on kuuluisa kudonnaisistaan, erityisesti kirkkotekstiileistään. ”Luostariin kuuluu kolme kirkkoa ja neljä puutarhaa. Puutarhat tuottavat niin paljon hedelmiä ja vihanneksia, että luostari on niiden nähden omavarainen. Sisaria on tällä hetkellä 125; luostarin kirkoissa palvelee viisi pappia ja yksi diakoni. Jumalanpalveluksiin osallistuu myös runsaasti luostarin ulkopuolista väkeä. Luostarin tarjoamalla lounaalla oli vieraiden lisäksi mukana mm. luostarin igumeenia Elikanida ja rovasti Timofej.

Illalla matka jatkui Kiovasta yöjunalla Moskovaan, jossa valtuuskunta majoittautui 31.8. hotelli Rossijaan. Sieltä siirryttiin patriarkan Epifania-katedraaliin, missä matkalaiset osallistuivat patriarkka Pimenin johtamaan liturgiaan. Sen päätyttyä patriarkka Pimen esitteli vieraat kirkkokansalle ja piti puheen. Arkkipiispa Simojoki vastasi patriarkan puheeseen ja esitti suomalaisten tervehdyksen kirkkokansalle.

Matkaraportissaan Jouko Martikainen kuvaa eloisasti liturgian jälkeisiä tapahtumia ja keskusteluja katedraalin tiloissa:

”Heti jumalanpalveluksen jälkeen meidät ohjattiin erääseen kirkon yläsaliin, jossa vieraille ja jumalanpalvelukseen osallistuneelle papistolle oli katettu ”agape”-ateria, niin kuin patriarkka asian ilmaisi. Aterialla olivat mukana mm. metropoliitta Juvenali ja arkkipiispa Pitirim ja sen aikana keskusteltiin lähinnä seuraaviin teologisiin neuvotteluihin liittyvistä kysymyksistä sen muistion pohjalta, jonka ns. Pirisen työryhmä oli laatinut ennen matkalle lähtöä. Käytännöllisesti katsoen kaikki suomalaisten tekemät ehdotukset saivat venäläisten isäntien hyväksymisen. Sovittiin siitä, että seuraavat teologiset neuvottelut tultaisiin pitämään keväällä 1977 Neuvostoliitossa

ja patriarkka Pimen esitti niihin virallisen kutsun. Mahdollisena kokouspaikkana mainittiin Kiova. Edelleen sovittiin siitä, että neuvotteluissa olisi kaksi teemaa:

  1. Pelastus tulkittuna vanhurskauttamisena ja jumalallistumisena
  2. Pelastus ja rauhanvaltakunta; uskon kohde ja eettinen tehtävä.

Aterian jälkeen palasimme hotelliimme ja iltapäivän aikana valtuuskunnan pääosa kävi tutustumassa Zagorskissa Pyhän Sergein Kolminaisuuden luostariin sekä Moskovan Hengelliseen Akatemiaan ja Seminaariin.”

Maanantaina 1. syyskuuta suomalainen delegaatio kävi tutustumassa Kremlin kirkkoihin. Martikaisen matkaraportti kuvaa tarkoin tapahtumia ja keskusteluja Moskovassa:

”Kello 12 oli ohjelmassamme käynti Neuvostoliiton korkeimman neuvoston uskontoasiain neuvostossa. Siellä toimi isäntänä ko. neuvoston varapuheenjohtaja Pjotr V. Makartsev; paikalla oli myös ko. neuvoston kansainvälisten asiain osaston johtaja Ivan I. Mikheiv, johon olimme jo tutustuneet Moskovaan saapumispäivänämme. Vastaanotolla keskusteltiin yleensä maittemme hyvistä suhteista, ETYK:stä ja kirkkojemme teologisista neuvotteluista. Arkkipiispa Simojoki ilmaisi myös suomalaisten toivomuksen päästä vierailemaan Petroskoin suomenkielisessä luterilaisessa seurakunnassa. Tähän herra Makartshev lausui: ”Menkää toki!”, ja jatkoi sitten hiljaisemmalla äänellä Mikheiville: ”vaikka voihan tällaisen valtuuskunnan vierailu olla vähän liian suuri paukku niin pienelle seurakunnalle”.

Patriarkka Pimen tarjosi virallisen lounaan suurelle kutsuvierasjoukolle (noin 140 henkilöä) hotelli Prahassa. Puheita pitivät patriarkka Pimenin ja arkkipiispa Simojoen lisäksi herra Makartshev ja Suomen vt. asiainhoitaja, ministerineuvos Aimonen. Patriarkka Pimen käsitteli puheessaan useita tärkeitä teemoja. Hän ilmaisi ilonsa vierailun johdosta ja kirkkojemme hyvistä suhteista, joiden kehittymisestä hän antaa erityisen tunnustuksen arkkipiispa Simojoelle.

Jouko Martikainen referoi patriarkka Pimenin puhetta seuraavasti:

”Lounaspuheessaan hän selosti yksityiskohtaisesti kirkkojemme teologisten neuvottelujen luonnetta, säännöllisyyttä, perusteellisuutta ja osin myös niiden varhai sempaa historiaa. Hän toteaa niiden yhtäältä käsitelleen dogmaattisia aiheita, toisaalta kristittyjen yhteiskunnallisen toiminnan ja rauhanponnistusten kysymyksiä; näistä Pimen siirtyy kesällä pidettyyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistoiminta-konferenssiin. Sen aikaansaamisesta niin Pimen kuin muutkin venäläiset antoivat suuren ansion tasavaltamme presidentille. ETYK-aiheen jälkeen Pimen tarkastelee puheissaan edessä olevaa Nairobissa pidettävää KMN:n V yleiskokousta. Hän toivoo, että Venäjän ortodoksisen kirkon ja oman kirkkomme valtuutetut puhaltaisivat siellä yhteen hiileen samoin kuin on tapahtunut teologisissa neuvotteluissamme. Lounaspuheessaan patriarkka toteaa vielä sen, miten suuri merkitys kirkkojen hyvillä suhteilla on maillemme ja kansoillemme.”

Aterian aikana patriarkka Pimen ojensi Pyhän Vladimirin toisen luokan ansiomerkin piispa Nikolaiselle ja piispa Kortekankaalle ja Pyhän Vladimirin kolmannen luokan ansiomerkin teol.lis. Jouko Martikaiselle ja pastori Risto Cantellille.

Illalla ministerineuvos Aimonen järjesti valtuuskunnan vierailun johdosta vastaanoton Suomen suurlähetystössä, johon osallistuivat patriarkka Pimen ja muita isäntien edustajia. Myöhemmin illalla Moskovan patriarkaatin julkaisuosaston päällikkö, arkkipiispa Pitirim ja kaksi APN:n toimittajaa kävivät haastattelemassa arkkipiispa Simojokea matkan vaikutelmista ja piispa Nikolaista edessä olevasta KMN:n Nairobin-kokouksesta.

Patriarkka Pimen oli saattamassa valtuuskuntaamme ja saattajiamme Moskovan Leningradin asemalla. Elokuun 2. päivän aamuna Moskovan-juna saapui Leningradiin, missä valtuuskuntaa vastaanottamassa olivat metropoliitta Nikodim, Leningradin hengellisen akatemian ja seminaarin rehtori, arkkimandriitta Kiril, metropoliitan sihteeri, rovasti Igor Ranne, Leningradin hiippakunnan virkailija, rovasti Boris Glebov, referentti I.A. Krylov ja rovasti Jakov Ilits. Martikaisen matkaraportti kuvaa tarkoin pitkän päivän monipuolisen ja kiehtovan ohjelman eri vaiheet.9

Majoituttuamme hotelli Europeiskajaan lähdimme hetimiten Hengelliseen Akatemiaan ja Seminaariin, jossa osallistuimme liturgiapalvelukseen, jonka toimitti rovasti Ranne. Palveluksen jälkeen seurasi metropoliitta Nikodimin vastaanotto ja sen jälkeen ateria kello 11.

Aterian aikana keskusteltiin seuraavien teologisten neuvottelujen ajasta, teemoista ja muista kysymyksistä.

Kirkkoon rakennetussa yläsalissa tarjottiin vieraille kahvit ja runsaasti syötävää. Kahvin aikana keskusteltiin kirkosta ja sen toiminnasta. Tämän jälkeen ajettiin Leningradin piirityksen päättymisen 30-vuotisjuhliin valmistuneelle muistomerkille, jonka nimi on ”Voitto” ja joka epäilemättä on hyvin vaikuttava rakennelma. Sieltä pistäydyimme rovasti Rinteen kotiin, jossa myös saatiin runsaasti ruumiin ravintoa.

Kellon 15 syötiin päivällinen ja sen jälkeen osa valtuuskuntaa kävi tutustumassa Eremitazi-museoon. Kello 19.00 osallistuimme eräässä työläiskulttuurin keskuksessa kabardiinien ja balkaarien autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan valtion kansantanssi-teatteriryhmän iltamaan, jonka nimi oli ”Kabardinka”.  Illallista söimme hotellissa kello 22. Junamme Petroskoihin lähti kello 01.15. Metropoliitta Nikodim itse seurueineen lähti meidän mukaamme Petroskoihin.”

Keskiviikkona 3. syyskuuta kello 9.40 juna saapui Petroskoin asemalle. Siellä ”vieraita vastassa oli runsaasti paikallisten ortodoksisten seurakuntien jäseniä ja papistoa arkkimandriitta Hrisanfin johdolla.”, toteaa Jouko Martikainen matkaraportissaan ja jatkaa:

”Petroskoin suomenkielisen luterilaisen seurakunnan edustajia oli paikalla myös runsaasti, heidän joukossaan seurakunnan esimies Juhana Pukki, rouva Marja Kajava, rouva Helmi Kiuru, rouva Aino Tatti ja muita. Majoituimme hotelli Pohjolaan. Söimme aamiaista kello kymmenestä yhteentoista; tosin suomalaisia askarrutti kovasti, pääsisimmekö tutustumaan luterilaisten uskonveljiemme ja – sisartemme seurakuntaan. Kello 11.00 lähdimme ensin Ristin ylentämisen kirkkoon, missä yhdessä seurakunnan kanssa osallistuimme Marian kuolonuneen nukkumisenjuhlan rukouspalvelukseen. Kun saavuimme kirkkoon, totesimme suureksi ihmeeksemme, että kirkkopuiston käytävä, jota reunusti laudoista tehty jalkakäytävä, oli peitetty lehvin, ja pari vanhaa naista levitti edellämme tielle kukkia. Jokainen meistä epäilemättä ajatteli palmusunnuntaita ja Herramme tuloa Jerusalemiin. Kokemus oli outo ja mieltä askarrutti ajatus, voiko tätä tietä ollenkaan kulkea! Mutta oli kuljettava. Samanlaista kukin peitettyä kujaa oli meidän kuljettava myös hetken perästä suomenkielisten luterilaisten pieneen kirkkoon. Sitä ennen olimme vielä ehtineet tutustua

 

Jekateriinan kirkkoon, joka on toinen Petroskoin toimivista ortodoksisista kirkoista. Kello 12.20 käännettiin autojemme keulat Petroskoin vanhalle Leningradiin vievälle tielle, jota ajettuamme ehkä noin viisi kilometriä autot pyörrettiin erään metsän reunassa sijaitsevan talon kohdalla ympäri, missä seisoi suuri ihmisjoukko eturivissään eestiläinen pappi Elmar Kull liperit tuulessa heiluen. Meitä tervehdittiin mitä sydämellisimmin joka puolelta kävellessämme kukin peitettyä polkua pieneen kirkkoon, joksi jokin suuruudeltaan keskikokoinen omakotitalo oli sisustettu. Kirkossa istui noin 200 ihmistä ja ulkona seisoi saman verran kuunnellen avatuista ikkunoista, mitä sisällä tulisi tapahtumaan.

Aluksi kuoro lauloi psalmisävelmän, sitten seurakunnan pappi Elmar Kull toivotti meidät tervetulleeksi ääni väristen, mutta silti hyvällä suomen kielellä. Hänen jälkeensä puhui arkkipiispa Simojoki, metropoliitta Nikodim ja piispat Nikolainen ja Kortekangas. Tuskinpa meistä kukaan oli kokenut milloinkaan aikaisemmin elämässään niin intensiivistä yhdessäoloa. Aluksi koko joukko itki, ja tietysti meidänkin partamme järisi. Suuret sielulliset voimat liikkuivat. Yhteisesti veisatun ”Jumala ompi linnamme”, joka oli liki halkaista talon seinät, jälkeen riensimme kiireimmiten satamassa odottavaan kantosiipialus ”Rakettiin”, joka kiidätti meidät 60 kilometrin päässä olevalle Kizin saarelle. Olimme suomenkielisen seurakunnan vieraana noin 50 minuuttia.”

Koko Kizin saari kuuluisine kirkkoineen on ulkomuseo, jonne siellä jo olevien rakennusten lisäksi tullaan tuomaan myös muuta Karjalan vanhaa rakennustaidetta. Ulkomuseota ja kirkkoja esitteli meille hyvin asiantuntevasti museon entinen, nyt jo eläkkeellä oleva johtaja, herra Vilho Niemi. Mukana oli myös museon vt. johtaja, herra O. Siikki, samoin kuin Petroskoin kaupungin toimeenpanevan komitean ystävyyskaupunkiosaston johtaja Viktor A. Talbonen; myös kaksi viime mainittua osasivat hyvin suomea.

Söimme lounaan Kizin saaren ravintolassa, jolla jo mainittujen lisäksi oli mukana munkkidiakoni Arkadij, arkkimandriitta Hrisanf, joka on Petroskoin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra ja Äänisen alueen lääninrovasti.

Paluumatkalle lähdimme 17.40 ja Petroskoissa olimme kello 19.00. Heti paluumme jälkeen tutustuimme Petroskoin suomalaiseen teatteriin herrojen Pauli Rinteen

ja Toivo Hakimin opastuksella. Rinne on teatterin pääohjaaja ja Haimi teatterinjohtaja. Saimme kuulla, että teatterilla on vuosittain noin 300 esitystä, joista puolet muualla. Vuosittain esitetään noin 32 näytelmää. Teatterissa työskentelee yhteensä 100 henkilöä, ohjaajia on kaksi ja lavastajia yksi. Teatteri saa tuloistaan 55 % valtiolta.

Illalla aterioimme ravintola ”Petroskoilaisessa”. Illallisella olivat läsnä mm. kaupunkineuvoston varapuheenjohtaja Valentin Ivanovits Porsnjakov ja Karjalan autonomisen neuvostotasavallan uskontoasiain valtuutettu Vladimir Sergejevits Raktsejev.

Erikseen on mainittava, että aterialta lähetettiin sähke Suomen tasavallan presidentille hänen 70-vuotispäivänään. Sähke kuului näin:

Teidän ylhäisyytenne syntymäpäivänä pyydämme Teitä vastaanottamaan sydämellisen onnentoivomuksemme.

Toivomme Teidän pysyvän terveenä ja toivotamme Teille monia vuosia palveluksessanne, joka ei koske yksin omaa kansaanne vaan rauhan ja ystävyyden rakentamista kansojen välille. Arkkipiispa Martti Simojoki Metropoliitta Nikodim Illallisen jälkeen lähdimme paluumatkalle Leningradiin kello 22.50. Niin alkoi matkamme kuudes yö junassa.

Torstaina 4. syyskuuta suomalainen valtuuskunta saattajineen saapui aamulla kello 8.40. junalla Leningradiin. Jouko Martikaisen matkaraportti tekee yksityiskohtaisesti selkoa valtuuskunnan Neuvostoliiton- vierailun viimeisen päivän ohjelmasta:

”Saavuimme Leningradiin aamulla kello 8.40. Hotelliin majoittumisen jälkeen lähdimme ostoksille; matkalaukkuja varsinkin oli hankittava, koska isäntien antamien lahjojen kuljetus kotimaahan olisi muutoin ollut mahdotonta. Kello 11.00 lähdimme tutustumaan seuraaviin kirkkoihin:

  1. Pelastajan kirkastuksen kirkko: Saimme tietää, että kirkossa oleva Kristus-ikoni oli ollut mukana Pultavan taistelussa. Kirkossa työskentelee viisi pappia, kaksi diakonia ja jumalanpalvelus pidetään joka päivä; kasteita toimitetaan vuosittain noin 1.000 kappaletta. Oppaanamme toimiva rovasti Pavel Krasnotsvetov on tämän kirkon kirkkoherra.

 

  1. Pyhän Kolminaisuuden katedraali, valmistunut v. 1826; (metropoliitta Nikodim on tämän kirkon kirkkoherra) viisi pappia, kaksi diakonia ja yksi iso kuoro. Kirkkoon mahtuu 11 000 henkilöä ja siellä säilytetään Aleksanteri Nevskin maallisia jäännöksiä.

Kello 12.00 osallistuimme Hengellisessä Akatemiassa ja Seminaarissa tilaisuuteen, jossa professori Kauko Pirinen piti laitoksen opettaja- ja opiskelijakunnalle esitelmän aiheesta ”Kristinuskon tulo Karjalaan”. Ennen tilaisuuden alkua Akatemian rehtori, arkkimandriitta Kyrill esitteli vieraat ja arkkipiispa Simojoki esitti suomalaisten tervehdyksen.

Iltapäivällä oli Suomen pääkonsulaatissa vastaanotto, jonka Leningradin Suomen pääkonsuli Antti Karppinen järjesti vierailun johdosta. Sitä ennen pidettiin rukoushetki konsulaatin henkilökunnalle, jonka johti piispa Nikolainen. Vastaanotolla olivat mukana Tallinnan arkkipiispa Alfred Tooming, Riian arkkipiispa Janis Matulis sekä ylikirkkoneuvos Plamsis, edelleen apulaispiispa Meliton, Hengellisen Akatemian rehtori, arkkimandriitta Kirill, rovasti Igor Ranne, Narva-Joensuun seurakunnan kirkkoherra ja Petroskoin suomalaisen seurakunnan paimen Elmar Kull sekä rouva Marja Kajava, joka arkkipiispa Simojoen kutsusta oli vastaanotolla.

Illalla kello 18.00 alkoi Hengellisessä Akatemiassa jäähyväistilaisuus, jossa Akatemian opettajakunnan ja Leningradin papiston edustajien lisäksi olivat läsnä mm. Leningradin kaupungin uskontoasiain neuvoston edustajana herra Grigori Semjonovits Zarinof.

Isännät saattoivat meidät kotimatkalle kello 21.15 lähtevään junaan Suomen asemalle.  Oppaistamme rovasti Pavel Krasnotsvetov ja herra Boris Vik matkustivat kanssamme aina Viipuriin asti. Sen jälkeen alkoi matkamme seitsemäs yö junassa. Helsinkiin saavuimme aamulla 5. syyskuuta kello 8.00.”

Kirkkojemme välisiä oppikeskusteluja on seurannut tarkoin myös huippuluokan diplomaatti, entinen Suomen Moskovan suurlähettiläs René Nyberg, joka hienossa kirjassaan ”Viimeinen juna Moskovaan” osoittaa tuntevansa hyvin Suomen luterilaisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon yhteydenpidon. Samalla hän kuvaa omaa suhdettaan luterilaiseen perinteeseen ja sen merkitykseen Suomessa. Maamme suurlähettiläänä Moskovassa hän pohti uskontojen roolia toisaalta Suomessa ja toisaalta Neuvostoliitossa ja Venäjällä:

”Työskentely Neuvostoliitossa ja Venäjällä sai minut kuitenkin kiinnostumaan luterilaisen perinteen merkityksestä Suomen kehitykselle. Kontrasti Suomeen oli vahva. Näkyvä ateistinen neuvostopropaganda oli primitiivistä ja räikeää. Osallistuminen ortodoksiseen pääsiäisjumalanpalvelukseen oli keino osoittaa mieltä järjestelmää vastaan.” – – ”Seurasin kasvavalla mielenkiinnolla Suomen evankelisluterilaisen kirkon vuoropuhelua Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Näiden oppikeskustelujen poliittinen tausta oli arkkipiispa Martti Simojoen oivallus, ettei Suomen kirkon suinkaan tule lähteä mukaan Neuvostoliiton masinoimaan niin sanottuun rauhantoimintaan, vaan hakeutua kirkkona yhteyteen Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Vuonna 1970 alkaneiden oppikeskustelujen menestyksestä kertoo, että ne jatkuivat myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Keskustelut keskeytettiin vuonna 2014 lähinnä seksuaalietiikkaa koskevien näkemyserojen vuoksi.”

Suurlähettiläs René Nyberg arvioi kauniisti arkkipiispa Martti Simojoen toimintaa oppikeskustelujen alkuvaiheissa ja liittää teologisen dialogin laajempaan historialliseen kontekstiin:

”Arkkipiispa Simojoen toiminta oli taitavaa sekä ulkopoliittisesti pätevää ja viisasta. Rooman ja Bysantin raja Ruotsin, ja nyttemmin Suomen itärajalla, on yhä merkittävä kulttuureja erottava kuilu.”16

Omaa luterilaista identiteettiään Nyberg luonnehtii näin:

”Venäjän vuoteni vahvistivat luterilaista kulttuuri-identiteettiäni. Se on kaukana nykysuomalaisesta diskurssista, jossa kirkosta erotaan jopa mielijohteesta. Laskin Venäjällä usein leikkiä, että tunnetuin koskaan elänyt suomalainen on Martti Luther. Jotkut venäläiset ymmärsivät mitä tarkoitin, mutta pelkään, etteivät kaikki suomalaiset enää arvosta luterilaisen kulttuuriperinnön merkitystä.”

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon vuonna 1970 alkaneissa oppikeskusteluissa on tällä hetkellä tauko. Kirkkojemme keskinäiset yhteydet jatkuvat kuitenkin edelleen, mutta virallisia neuvotteluja korkealla tasolla ei käydä. Kirkot ovat järjestäneet matalamman tason bilateraalisia teologisia konferensseja. Ne eivät täytä oppikeskustelujen keskeytymisen synnyttämää aukkoa ja vajetta keskinäisessä yhteydenpidossamme.

 

Print Friendly, PDF & Email
Written by René Nyberg