Jegor Gaidar analysoi neuvostoimperiumin tuhon

Helsingin Sanomat

René Nyberg

Venäjän kolmannen vallankumouksen keskushahmoista vain 83-vuotias Mihail Gorbatšov elää yhä. Boris Jeltsin kuoli 2007 ja hänen ensimmäinen pääministerinsä ja markkinatalousreformien toteuttaja Jegor Gaidar vuonna 2009.

Gaidar oli kuitenkin ehtinyt samana vuonna julkaista pääteoksensa Imperiumin tuho, joka nyt on saatavilla erinomaisena suomennoksena. Käsissä on häkellyttävän ajankohtainen teos, sensaatio.

Se on perusteellinen, historiaan vahvasti nojaava katsaus imperiumeista ja niiden väistämättömästä tuhosta. Gaidarin sanoin: “Imperiumin kivuton ja hallittu purkaminen ei ole onnistunut keneltäkään.”

Gaidar kuvaa yksityiskohtaisesti, miten neuvostoimperiumi hajosi – ja varoittaa yrityksistä luoda uusi.

Erityisen huolissaan Gaidar on “keinottelusta” Venäjän ulkopuolelle jääneiden venäläisten ongelmilla tai vetoamisesta “imperiumin jälkeiseen tajuntaan”.

Ellei Venäjä opi siitä, mitä sille ja muille imperiumeille tapahtui 1900-luvulla, maasta voi tulla uhka maailmalle. Se on Gaidarin mukaan kaikkein pelottavinta, mitä Venäjälle voi tapahtua.

Neuvostoliiton hajoamisen tärkein pidäke oli huoli ydinaseista, joita oli paljon ja joita oli ryhmitetty Venäjän federaation lisäksi Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Kazakstaniin. Erityisesti taktisia ydinaseita riitti.

Joulukuussa 1991 sovitun Neuvostoliiton hajottamisen suurin saavutus oli eroprosessiin verettömyys. Se esti Gaidarin mukaan ydinkatastrofin. Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, miten Venäjän julkisessa keskustelussa puolihuolimattomasti viittaillaan ydinaseisiin ja tarvittaessa niiden käyttöön. Tällaisia äänensävyjä ei Moskovasta ole kuultu sitten Nikita Hruštšovin ylilyöntien.

Neuvostoliiton ajautuminen Leonid Brežnevin “pysähtyneisyyden aikaan” on tuttu tarina. Gaidar asettaa sen laajempaan yhteyteen ja pelkistää neuvostojärjestelmän tuhon kyvyttömyydeksi ruokkia oma väestö. Suurvalta oli riippuvainen uudismaiden säästä ja öljytuotannon tasosta. Edes öljyn tuotannon lisääminen ei kyennyt ratkaisemaan elintarvikekriisiä.

Venäjä oli maailman suurin viljan viejä vuonna 1913, mutta Neuvostoliitosta tuli lopulta maailman suurin viljan tuoja.

Stalinin pakkokollektivisointi palautti maaorjuuden. Sitä seurannut varallisuuden siirto maalta kaupunkeihin oli mittakaavaltaan ennennäkemätön maailmanhistoriassa.

Sen aiheuttama tuho tuntuu yhä, sillä myös Putinin Venäjä on pakotettu tuomaan ruokaa.

“Älyllisen tasonsa laskusta huolimatta” neuvostojohto tiesi, että Venäjän vallankumous vuonna 1917 alkoi elintarvikemellakoista pääkaupungissa. Vuoden 1991 kielenkäyttö uhkaavasta nälästä muistutti tilannetta vuosina 1918–1921.

Moskovalta kuitenkin puuttui kyky ampua ja pidättää satojatuhansia saadakseen maaseudun luovuttaman viljaa kaupunkien ruokkimiseksi. Neuvostosupervallan ydin oli ollut vallanpitäjien kyky ja valmius käyttää rajoittamatonta valtaa omaa kansaa vastaan.

Tarvittiin vain kolme vuorokautta siihen, että supervalta lakkasi olemasta, sillä elokuussa 1991 armeija kieltäytyi ampumasta kansaa.

Gorbatšov suostui Gaidarin mukaan radikaaleihin ydinaserajoituksiin saadakseen kipeästi kaivattuja luottoja länneltä valuutta- ja finanssikatastrofin pysäyttämiseksi.

Gaidar lainaa erästä lukuisista kansalaiskirjeistä, joita kasvavassa hädässä kirjoitettiin hallitukselle. Helmikuussa 1991 leipäjonossa tuntikausia sinnitelleen koulupojan tuskainen purkaus saa Gaidarin pohtimaan, ettei hän ihmettelisi, jos tämä lapsuuden trauma saisi pojan aikuisena haaveilemaan imperiumin suuruuden palauttamisesta.

Suomea Gaidar sivuaa vain ohimennen. Kuvatessaan lähestyvää konkurssia hän mainitsee Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) puheenjohtajan Yrjö Hakasen hätähuudon kesäkuussa 1991. NKP:llä ei enää ollut mahdollisuuksia auttaa talousahdinkoon ajautunutta veljespuoluetta.

Kirjan ajankohtaisuutta korostaa sen analyysi Venäjän uudistusten pysähtymisestä vuonna 2003 tapahtuneeseen Mihail Hodorkovskin pidättämiseen. Seuraavana vuonna lakkautettiin kuvernöörien suorat vaalit, joihin on tosin valvotussa muodossa palattu myöhemmin.

Vaalijärjestelmää ja ehdokasasettelua muuttamalla duumalta vietiin kyky haastaa hallituksen politiikka. Nyky-duuma on kaukana siitä ärhäkästä parlamentista, jonka Venäjän hallitus joutui vielä Putinin alkuvuosina ottamaan huomioon.

Venäjän poliittinen järjestelmä on yhä autoritaarisempi. Venäjä ei tunnetusti ole oikeusvaltio, eikä omaisuuden suoja ole taattu.

Gaidarin mukaan autoritaariset valtiaat eivät tunnusta omistusoikeutta. Omistusoikeuden puute ja siihen liittyvä yrittämisen epävarmuus on Venäjän suurin rakenteellinen heikkous.

Venäjä on kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhä energian ja raaka-aineiden viennistä riippuvainen valta, jolla kuitenkin on, toisin kuin Neuvostoliitolla, erittäin suuret reservit turvanaan.

Autoritaariselle vallalle on tyypillistä usko siihen, että valtaan on noustu ainiaaksi. Venäläiset ihailevat ja kadehtivat Kiinaa, joka on luonut järjestelmän, jossa se kymmenen vuoden välein vaihtaa ja uusii johdon.

Venäjän kriisin ydin on vallan legitimiteetti eli puuttuva järjestelmä, jolla seuraaja valitaan. Viime torstaina (23. 10.) Kremlin hallinnon varapäällikkö Vjatšeslav Volodinin vakuutti Sotšiin kokoontuneille kansainvälisille tutkijoille, ettei ilman Putinia tänään olisi Venäjää.

Seuraajakysymyksessä Venäjä ei oleellisesti poikkea muista autoritaarisista maista, joita maailmalla riittää muun muassa Ivy-maissa.

Kirjoittaja on Suomen entinen Moskovan- ja Berliinin-suurlähettiläs.

Print Friendly, PDF & Email
Written by René Nyberg